Omakuva naisen ja hevosen kanssa
Suomentanut Katariina Suurpalo
Kun selvisi, että kaikki oli ohi, ainoa vaihtoehto oli Pillen myyminen. Peeter masentui täysin. Miten katsoa sitä silmiin ja sanoa, että kuule Pille, nyt lähdet kalppimaan, ehkä Suomeen, piru ties minne, mutta rahat on loppu enkä pysty enää huolehtimaan sinusta, tajuatko? Lähde äläkä katso enää taakse, ei tehdä tästä vaikeaa. Sinullehan se on kuitenkin ihan sama. On talli, on kauraa, pääset laitumelle juoksemaan. Oikeastaan ei ole mitään väliä, kuka oleskelusi maksaa. Ehkä ostajasi on joku hyvä ihminen, joka rakastaa eläimiä eikä piekse turhaan, joku jolla on taskut täynnä sokeria.
Nuo ajatukset eivät lohduttaneet. Paha mieli muuttui yhä kurjemmaksi. Jos löytäisi hyvän paikan, ei sillä Pillelle tosiaan olisi mitään väliä. Ivon numero hänellä oli puhelimessaan. ”Hei…”
”Hei”, sanoi Ivo.
”Minulla on yksi juttu. Se pitää kai hoitaa sinun kauttasi. Olet ratsastanut Pillellä ja…”
Ivo oli juuri ratsastamassa. ”Odota, tulen alas, täältä on huono puhua”, Ivo sanoi.
”Noin, mitä asiaa, liittyykö se Pilleen?”
”Joo.”
”Mikä sillä on, yskiikö se?”
”Ei.”
”Ontuu?”
”Ei.”
”Kuumetta?”
”Ei, hitto, ei mitään sellaista, Pillellä ei ole hätää.”
”Kuulostat vain niin surkealta, että ajattelin…”
”No, ongelma on, että minun pitää myydä se.”
”Aijaa.”
”Mitä aijaa?”
”Ei huvita enää ratsastaa?”
”Huvittaa, mutta rahat on loppu, kaikki on pilalla.”
Jos hevosesta pääsisi, vapautuisi ainakin yhdestä kuukausittaisesta maksusta. Ja kaikesta muusta. Hevosenpaskasta, satulasta, satulavöistä, ontumisesta, yskimisestä. Peeter muisteli kaikkia hevosten ongelmia, ettei tarvitsisi katua.
”Nyt on vaikeaa”, Peeter sanoi Ivolle, ”joka helvetin suhteessa”.
”Etkö voi viedä sitä johonkin maalle laitumelle?” Ivo kysyi. ”Mummolaan, siellä ei tarvitse maksaa.”
”Mummo on kuollut. Eikä edes täällä, vaan Australiassa. Isoisä myös. Maata ei ole, ja olen muutenkin kyllästynyt kaikkeen. ”
Hän ei tarkoittanut hevosta. Kyse ei ollut Pillestä. Pille oli vain tavallinen, musta, 12-vuotias tamma. Oikukas, huonoluonteinen ja ihana. Sen kanssa ei tarvinnut kannuksia. Se liikkui itse, piti vain yrittää pidätellä. Pellolla se saattoi seota, jos sen päästi menemään. Ei vastannut enää pidätteisiin, veti pään alas, ja takaisin tuntumalle sen sai vasta kun metsä tuli vastaan. Se pelkäsi metsää. Ja metsän lisäksi satoja muita asioita, keltaista tynnyriä, vihreää letkua ja ennen myös varpusia. Varpusista oli nyt kai päästy yli. Mutta silmiään se vielä pullisteli. Pelkäsi varpusten hyökkäävän.
”Kuinka vanha se on?” Ivo kysyi.
”Täytti kaksitoista.”
”Niin joo.”
”Mitä niin joo?”
”Ajattelin, että ehkä yksitoista. Tai kymmenen, mutta hitto se on jo kaksitoista!”
”Syntyi yhdeksänkymmentäseitsemän. Samaan aikaan muiden kanssa, siellähän oli Patsy ja… Liian vanha siis?”
”Ei se liian vanha ole. Eikä liian nuori. Riippuu mihin se myydään. Kaksitoista on kuitenkin jo kaksitoista. Se ei ole viisi.”
”Mutta tutkithan asiaa.”
Ivo arveli, että hyvällä tuurilla siitä saisi seitsemän, huonolla vähemmän. Paljon vähemmän. Kuka nyt tällaiseen aikaan hevosen ostaisi? Mieluummin vaikka hiiren.
Ivo lupasi ottaa selvää. Seitsemän tuhatta on yli satatuhatta kruunua. Rikkaaksi sillä ei tule. Eikä onnelliseksi. Ja kun ajattelee, että se on Pillestä saatua rahaa, ei halua edes ajatella. Hitto, ei auta.
Sitten tuli ilta. Ja yö. Mutta uni ei tullut. Ikkunasta näkyi katuvalojen loiste. Kerttu tuhisi hiljaa. Varmaan nukkui.
”Kerttu! Kuuletko?”
Kerttu lopetti tuhinan, kääntyi selälleen, avasi silmänsä ja tuijotti kattoa. Ei ymmärtänyt mitään.
”Mikä on?” hän lopulta kysyi.
”Pille pitää myydä, niin kusisesti on asiat”, Peeter sanoi.
”Kusisesti?”
”No huonosti!”
”Herranjumala, myy sitten, eikö sinulla muuta puhuttavaa ole keskellä yötä kuin hevonen. Kusisesti!”
”Harmittaa vain.”
”Älä myy sitten. Nukutaan nyt. On yö! Minä menen aamulla töihin, jos satut muistamaan?!”
”Okei, okei…” Peeter käänsi selkänsä ja pani silmät kiinni, mutta uni ei tullut. Pille pyöri ajatuksissa. Paul kisasi sillä Baltian mestaruuksissa. Se oli kaksintaistelu. Kouluratsastuskokeen jälkeen he olivat vielä neljänsiä, mutta toinen ja kolmas kielsivät itsensä ulos. Pille oli elämänsä kunnossa. Ja Paul unohti radan! Hyppäsi väärän esteen! Kuin muistisairas, vaikka olikin tuolloin parikymppinen. Pille sekosi, hyppi pitkin seiniä. Paulia harmitti ja Pille oli ihan sekaisin, se oli niin valmis hyppäämään, mutta sen ei annettu.
”Peeter, kilttiiiii, huomenna on työpäivä!”
Helkkari, hän oli ajatellut ääneen. Peeter hiljeni, puristi silmät kiinni eikä sanonut enää mitään. Vaikka mielessä pyöri nyt yhden hevosen sijaan kaksi. Yksi iso ja toinen pieni, kuin varsa. Molemmat Pillen tavoin mustia. Ehkä toinen oli Pille varsana.
Ja pian olikin aamu.
Aamulla Peeter meni töihin pienen pieni toivo mielessään. Ehkä tilanne olisi tänään parempi. Mutta mitä vielä. Kaikki oli edelleen päin persettä. Verot oli maksamatta, samoin palkat, tilaajat olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Sihteeri katsoi häntä pää kenossa kuin lintu. Tavallisesti sihteerillä ei ollut aikaa, sillä puhelin soi koko ajan. Hänen nimensä oli Annika. Annika sormeili kynää ja tutki lakattuja kynsiään.
Heillä oli toivoa saada yksi sähkösuunnittelu ja vielä muutama pienempi juttu. Verovirasto lupasi, ettei se hengitä heti niskaan. Osa vain joutuu tekemään puolta päivää. He saisivat tietenkin halutessaan myös lähteä. Jos ei ole työtä, ei ihmisiäkään tarvita.
”Minä jään myös puolipäiväiseksi, voin istua kaksi päivää viikossa kotona. Aluksi. Myöhemmin selviää, laitetaanko kokonaan pillit pussiin vai paranevatko ajat. Mieti nyt, Peeter, kaikki oli niiiiiin hyvin!” Annika sanoi. ”Mutta rehellisesti sanottuna, olen hyvin väsynyt tähän kaikkeen. Välillä tuntuu, ettei tähän löydy ollenkaan ratkaisua. Mitä mietit?”
”Minun täytyy kai myydä hevonen.”
”Sinun täytyy myydä hevonen?!”
Annika tuijotti Peeteriä kuin jotain idioottia.
”No, en tiedä…”
”En keksi mitään muuta”, Peeter sanoi surullisena.
”Kuule, rehellisesti sanottuna, Pete, ihmisillä on ongelmia, ja sinun täytyy myydä hevonen. Nyt ei oikein riitä myötätuntoa! Te olette tietenkin omistajia, ja teidän pitää myydä hevosia, olisipa minullakin teidän murheet! Pitää myydä hevonen! Mutta minulla on lapset! Ja mies… ja!”
Peeter kääntyi lähteäkseen, ettei kuulisi mitä muuta Annikalla oli. Mutta Annika ei lopettanut nalkutustaan. Hän oli itsepäinen ja johdonmukainen. Ne olivat tietenkin hyviä ominaisuuksia, mutta juuri nyt se kävi hermoille. Täytyi lähteä, ettei ärjäisisi.
”Älä nyt loukkaannu!” Annika huusi hänen peräänsä. Peeteristä se tuntui kauhealta kiusaamiselta. Älä loukkaannu, Pete, mitä nyt tuolla lailla loukkaantua, Peeter, kun on hevonen ja kaikki! Haistakoon Annika…
”Juu, juu!”
Peeter heilautti kättään.
”Ihmiset ovat kuitenkin tärkeämpiä, ajattele heitä.”
Painukoon helvettiin koko Annika. Ihmisineen. Ihmiset, ihmiset. Hevonen on myös lopulta ihminen, vai eikö muka ole? Peeter istui autoon. Hitto, miten hän nyt voi katsoa hevostaan silmiin? Hevonenhan ei ymmärrä? Sitä ei kiinnosta, onko se Peeterin vai jonkun toisen hevonen, kunhan se saa ruokaa. Eikö niin! Hevonen ei paljoa ajattele, ja lähinnä se tuntee pelkoa. Ystäviä ovat vain toiset hevoset. Mitäpä tässä murehtimaan. Kriisin sattuessa sydän olkoon terästä. Peeter käynnisti auton ja ajoi ulos kaupungista. Kohti tallia. Jotain hyvää tässä yleisessä lamassakin oli. Työnteon sijaan voi ajaa suoraan tallille. Ei työtä, ei takarajoja, ei murheita, niin ja lopulta ei hevosiakaan. Mutta nyt hän menee tallille ja käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka Pille hemmetti soikoon tajuaa heti, jos jokin on huonosti. Niin tyhmä hevonenkaan ei ole. Varsinkaan Pille. Pille varsinkaan. Ainakin se on fiksumpi kuin Annika.
Yksi vaihtoehto on toivottaa kaikki hornan tuuttiin ja muuttaa maalle, ottaa tietokone ja sähköpaimen mukaan, vatvoa ajatuksiaan ja katsoa netistä pornoa, muuta ei tarvitse kuin laitumen ja hevosen. Pille oli yksin tarhassa. Jostain syystä se päätettiin syksyllä laittaa yksin pieneen tarhaan. Tallityöntekijä ei muka saa sitä iltaisin kiinni. Se kuulemma kukkoilee. Levittää heinät eikä anna muiden syödä. Siitä huomautettiin kuten vanhemmille huomautetaan lapsista. Ei auttanut, vaikka Peeter sanoi, että Pille viihtyy laumassa eikä pääse juoksemaan pienessä tarhassa. Oli totta, että Pille välillä kukkoili, mutta kaikkihan sitä tekivät. Lällyinkin hevonen kukkoilee joskus. Suurimmat kukkoilijat ovat poneja, ne purevat heti, kun käännät selkäsi. Pienet ovat aina vihaisia. Pille ei purrut koskaan. Se oli epäluuloinen, veti korvat luimuun ja niin sanotusti kukkoili, mutta ei purrut. Keväällä ja kesällä, hyvillä ilmoilla, sitä oli tosiaan vaikea saada tarhassa kiinni, mutta kun muut menivät sisään, ei sekään yksin ulos jäänyt. Pieni pakoilu kuuluu asiaan. Se on sentään hevonen, se juoksee. Hevoset juoksevat, hitto soikoon.
Pille seisoi pää pystyssä ja tuijotti metsään. Kuin odottaisi näkevänsä peikon. Kun Peeter kutsui, se laski päänsä ja lähti kauemmaksi. Peeter katkaisi porkkanan, narsk. Pille kääntyi ympäri ja jäi kuuntelemaan. Porkkanan se tunnisti kilometrinkin päähän. Porkkana sai sen muuttamaan hetkessä mieltään. Kun Peeter avasi sähkölangan, nuuhki Pille takintaskua ja yritti nykiä porkkanaa ulos. Takki oli ihan kuolainen. Takki, tavarat – mitä merkitystä niillä oli? Peeter kiinnitti riimuun narun ja antoi Pillelle porkkanan. Ja toisen rauhoittaakseen huonoa omaatuntoa. Vielä yhden. Sydän ei keventynyt.
Talli oli yleensä päivisin tyhjä. Tallityöntekijä oli kisakentän laidalla tupakalla. Peeter heilautti hänelle kättään ja vei Pillen sisään. Pillen karsina oli vasemmalla viimeisenä ennen pesukarsinaa. Se oli ollut siellä kahdeksan vuotta. Siitä lähtien, kun Pille nelivuotiaana tuli. Vuoden se oli ollut poissa varsomassa, ja silloin kuin se vielä kisasi, Paul otti sen Tallinnaan mukaansa, niin oli helpompi treenata. Pille ei viihtynyt vieraassa paikassa. Se oli hermostunut, silmät olivat sameat, pää nuupallaan ja ruokahalu kadonnut. Ihan toinen hevonen. Se oli niin tottunut omaan karsinaansa. Omaan kotiinsa. Peeter olisi halunnut tuoda sinne jotain, mutta kaikki oli jo valmiina. Heinät oli tuotu, kaurat ruokakipossa, puru oli tuoretta ja suolakivi melkein uusi, vähän vain pureskeltu. Mitään ei tarvittu. Pille levitti jalkansa ja kakkasi. Sentään yksi pieni kiusa. Peeter otti riimun Pillen päästä. Hevonen oli tyytyväinen, että toi lantansa sisälle. Peeter työnsi Pillen pois edestä, sillä se seisoi höyryävän vihreän kasansa kohdalla kuin vartioisi aarretta. Peeter työnsi hevosen kauemmaksi ja vei Pillen rakkaan kasan lantalaan. Hän tuli takaisin ja alkoi harjata hevosta. Pille nuuhki ruokakuppia, sieraimet täynnä kauraa. Välillä se nosti päänsä ja mulkaisi varmistaakseen, ettei Peeter vain salaa söisi sen kauroja. Se oli varmuuden vuoksi varuillaan. Heinän se oli jo polkenut ympäri karsinaa. Ehkä se ei halunnut tuota heinää tai sitten sitä ei vain voinut syödä kasasta. Pille vihasi pientä harjaa. Se ilmeisesti kutisi. Aikaisemmin se vain pyöri pitkin karsinaa, mutta sai siitä hyvästä pari kunnon läimäystä. Paul antoi. Sen jälkeen Pille ei juossut enää harjaa pakoon, mutta kuopi jalalla maata ja säpsähteli, kun Peeter harjasi sitä. Suurta harjaa vastaan sillä ei ollut mitään. Hännän harjauksesta se piti. Sen pää painui rentona eteen, silmät olivat puoliksi kiinni ja turpa värisi. Tamma on tamma. Itsepäinen, kopea ja ylpeä, mutta otapa häntä ja harjaa – oletkin ystävä. Peeter päästi hännän ja taputti Pilleä takamukselle.
”No niin Pille, hauskuus on ohi, tuon satulan.”
Satula, edes sanana, ei miellyttänyt sitä. Satula ei ollut ihan uusi, mutta se oli hyvin hoidettu Kiefer, Pillen selän mukaan topattu. Satula ei lähde hevosen kanssa. Jotain pitää jäädä. Jos ei hevonen, niin ainakin satula, kotiin kukkaruukun tilalle ikuiseksi muistoksi ajasta, jolloin vielä ratsastettiin. Pille heitteli päätään, kun Peeter kiristi satulavyötä. Viime aikoina se oli kehittänyt tuollaisen typerän tavan, se osoitti mieltään kaikista pikkuasioista. Ei pitänyt satulavyöstä, ei turparemmistä, ei kuolaimista, vain sokeri kelpasi. Kun hevonen oli valmis, Peeter otti ohjat, ja he menivät ulos. Ilma ei ollut erityisen hyvä, varhaiskevät, mutta maneesikaan ei huvittanut. Peeter talutti hevosen tien yli ja hilasi itsensä ähkien satulaan. Mahaa oli liikaa, se oli selvä. Onneksi kukaan ei nähnyt, miten hän nousi satulaan, se olisi aiheuttanut naurua. Tallityöntekijä näki, mutta mitäpä siitä. Tallityöntekijät vaihtuivat kolmen kuukauden välein. Lopulta ne alkoivat aina juoda, vaikka alussa vaikuttivat hyviltä. Minkäs sille voi, jos on jano. Hevosten vika se nyt ainakaan ei ollut.
He lähtivät käyntiä laitumen reunaa pitkin kohti metsää. Peeter ei edes välittänyt, mihin suuntaan he tallustivat. Antaa hevosen päättää, Peeter otti taskusta tupakan, sytytti sen ja soitti Paulille. Paul oli juuri hyppäämässä. Sen kuuli puhelimesta.
”Minun täytyy myydä Pille.”
”Ai jaa, mitä sitten, myy pois.”
”Ajattelin, että kerron, kun sinä kilpailit Pillellä. Että tietäisit. Muistatko ne Baltian mestaruudet, muistatko?
”Tottakai muistan, kaikki meni päin persettä. Minun vika!”
Mutta Ypäjällä meni hyvin. Pille oli vasta kuuden. Maastossa toiseksi viimeisenä esteenä oli metrineljäkymmentäviisisenttinen aita. Pille ei murehtinut, se hyppäsi, eikä koskettanut.
”Oliko sinulla asiaakin?”
”Ei muuta, halusin vain kertoa. Pyysin Ivoa etsimään ostajan, mutta soita, jos tulee jotain mieleen.”
Puhelu päättyi. Paul ei ollut surullinen. Hänellä oli joka päivä uusi hevonen, hänen ei kuulunutkaan surra niistä yhtä. Olisi kyllä voinut, vaikka muodon vuoksi. He olivat kuitenkin kilpailleet paljon yhdessä, ja voittaneet myös. Peeter heitti tumpin maahan ja keräsi ohjat. Minne nyt? No, Pille? Pille päätti ravata pellon reunaa pitkin. Tien vieressä oli hevosia pienissä tarhoissa. Kun Pille ja Peeter menivät ohi, ne nostivat päänsä ja jäykistyivät. Ne seurasivat Pilleä ja Peeteriä kuin kivipatsaat. Suurimman osan vanhemmista hevosista Peeter tunnisti, mutta laitumella oli myös paljon uusia, joita hän ei tiennyt. Eräs tummanharmaa poni lähti seuraamaan heitä. Se juoksi heidän perässään laitumen päähän ja jäi sitten heittelemään päätään. Joku Pillen kaveri kai. Hevosilla on paljon ystäviä. Vihollisia myös. Joitain ei jostain syystä siedetä. Sellaiset eivät uskalla lyöttäytyä porukkaan, niille voi käydä huonosti. Tammat ovat välillä aika vihaisia. Eräs kulkukoira sattui jokin aika sitten tammojen tarhaan. Meni syömään lantaa. Se ei ollut kaunis näky. Tammat venyttivät kaulansa ja painoivat pään maahan, kuin saalistajat. Koira pelkäsi henkensä edestä. Se juoksi ympäriinsä, mutta ei päässyt hevosten välistä pakoon. Ne olisivat tappaneet sen, mutta Peeter ehti väliin. Koira pääsi karkaamaan.
Laidun jäi yhä kauemmaksi, toisella puolella parin kilometrin päässä oli harmaa metsä. Keltainen pelto ulottui metsään saakka. Joku oli ajanut pellolla autolla ja raivannut kuraan polun. Peeter nosti laukan. He liikkuivat hitaassa laukassa kohti metsää. Pille päristi sieraimiaan ja nautti raikkaasta ilmasta. Peeter myötäsi ohjilla. Pille empi. Yleensä Peeter ei antanut sen mennä vapaasti. Kiihdyttely on hauskaa, mutta täydestä vauhdista ei ole kiva lentää maahan, jos liukastuu. Pillen emä oli täysverinen, jolle annettiin nimeksi Problema. Se oli tuotu jostain Valko-Venäjältä, musta, kevyt täysveritamma, hyvin samanlainen kuin Pille. Huonoluonteinen, mutta erittäin nopea. Myös Pille tykkäsi juosta niin pitkään kuin voimia riitti. Ja niitähän riitti. Niitä todella riitti. Peeteriä ei tällä kertaa haitannut. Menköön sitten. Pille veti pään eteen ja alas ja lähti. Ja sitten he lensivät. Melkein aina pelotti vähän, että hevonen kompastuu, mutta pelolla ei ollut enää väliä, sillä oli jo liian myöhäistä. Hevosta ei saanut enää mitenkään pysäytettyä ennen metsää. Peeterille tuli hetkeksi kummallinen vapaudentunne. Kuin he olisivat oikeastikin nousseet ilmaan. Metsä oli kuitenkin pian edessä. Peeter kiskoi hevosen kaikin voimin raviin. Kokonaan se ei kuitenkaan pysähtynyt. Hevosen täysverinen veri oli jo alkanut kiehua, eikä sitä voinut noin vain jäähdyttää. He ravasivat metsän reunaa eteenpäin vanhan maalaistalon raunioiden luo. Peeter joutui pidättelemään hevosta muutaman askeleen välein, ettei se olisi siirtynyt taas laukkaan. Yhtäkkiä hevonen pelästyi, hypähti pari metriä kauemmaksi metsästä ja pukitti. Peeter pysyi juuri ja juuri satulassa. Helvetti… mikä nyt oli! Metsästä heitä tuijotti kettu. Pieni keltaruskea söpö eläin, kuin piirretystä. Se tutki mielenkiinnolla Peeteriä ja Pilleä. Ihan kuin se pitäisi hevosista. Peeter taputti Pilleä kaulalle:
”Rauhassa, rauhassa, sehän on yhtä pieni kuin muurahainen, ole nyt järkevä, Pille!”
Pille puhalsi sieraimista ilmaa ja tapitti kettua kuin typerys. He lähtivät sivuttain kauemmaksi ketusta. Pille katsoi vielä jonkin aikaa taaksepäin, ettei kettu vain kävisi sen kurkkuun kiinni. Kettu ei liikahtanutkaan. Taivutti vain vähän päätään.
Ketun jälkeen Peeter ei enää etsinyt jännitystä. Hän päästi Pillen kävelemään vapaasti kohti talon raunioita, jotka olivat parinsadan metrin päässä tuosta ”kettumetsiköstä”. Mitään erityistä syytä sinne menemiseen ei ollut, he olivat vain kerran sattuneet sinne. Siellä oli puoliksi sortunut talonrähjä ja maakiviset sivurakennuksen seinät, joita peittivät mädäntyneet katonjämät. Mutta puutarha oli vielä upea. Täynnä omenapuita. Syksyisin he kävivät yhdessä syömässä niitä suoraan puusta. Pille piti omenoista yli kaiken. Se kuljeskeli mielellään ympäriinsä puutarhassa, vaikka muuten se pelkäsikin kummituksia ja niiden linnoja. Niissähän voi asua vaikka kettuja? Ihmisiä siellä ei ainakaan asunut, vaikka tila selvästi kuului jollekin. Peeter laskeutui raskain sydämin satulasta – hänen piti päästä sinne vielä takaisinkin – löysäsi satulavyötä ja istui kaivon viereen penkille ohjat käsissään. Pilleä ei voinut sitoa kiinni mihinkään, se oli oppinut vetämään narut poikki. Peeter sytytti tupakan ja tuprutteli. Kuin mietteliäs mies. Hyvin mietteliäs mies, jonka pitää myydä hevosensa. Pille kurkotteli niin pitkälle kuin ohjia riitti ja nyhti maasta ruohoa. Mitäs nyt, Pille-rakas, on aika mennä uuteen talliin ja uuden Peten luo. Toivottavasti se on rikas ja laiha, sellainen, jonka kanssa on helppo liikkua. Ja se ostaa uuden satulan, vedenpitävät loimet ja kalliit suitset, jotka eivät hierrä. Tajuatko, täällä on kaikki huonosti. Peeter nousi kaivon viereltä ja tallusteli omenapuiden luo. Pille haisteli ilmaa. Omenoita ei ollut. Omenoita on syksyllä, mutta siihen on vielä koko kesä aikaa. Siihen mennessä Pille on jo Suomessa tai kuka ties missä.
”No, mennäänkö eteenpäin?” Peeter kysyi hevoselta. Pille ei edes huomannut, vaan hieroi korvaa jalkaansa. Peeter sammutti tumpin kantapäällään ja kiristi satulavyön. Sitten hän kiipesi penkiltä satulaan. Niin se on helpompaa. Mitä sitä täällä keskellä peltoja ähkimään. Nouset vain satulaan hiljaa kuin invalidi, ettei hevonen hermostu sähläämiseen. He lähtivät tallia kohti.
Illalla Peeter tuijotti taas kattoa. Uni ei tullut. Vaimo seisoi tyynyn kanssa ovella ja tiedusteli tilannetta.
”Pyöriskelen taas”, Peeter sanoi.
Vaimo käänsi mitään sanomatta selkänsä ja oli menossa pois.
”Etkö tosiaan tajua?” Peeter huusi.
”Tajuan, mutta minua väsyttää”, vaimo sanoi ja meni silti pois.
Ehkä he tosiaan joskus rakastivat toisiaan. Tai sitten se vain näytti rakkaudelta. Tajuan, mutta väsyttää. Tuskin tajuaa. Korusanoja vain. Ihmiset, jotka eivät tajua, nukkuvat paremmin. Onneksi on ainakin hevonen, jolle puhua. Ja hevonenkin otetaan väkisin pois. Onko se reilua? Jokaisella pitäisi olla ainakin yksi hevonen, silloin ihmisellä on toivoa. Sillä jos valaa toivonsa naiseen, voi kaikki jäädä vain toiveeksi. Siksi juuri erotaankin, joskus neljästä vaimosta peräjälkeen. Ja vieläkään ei löydy sitä oikeaa, sillä he nukkuvat niin hyvin. Tajuaa, mutta väsyttää! Nukkuminen ensin. Peeter kahmaisi tyynyn, kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän näki vaimonsa. Väkisin, kuin painajaisen. Hänen välinpitämätön uninen vaimonsa. Peeter nousi ylös, löysi pimeässä vain yhden tossun ja löntysteli olohuoneeseen vaimon luo. Puhui varovasti. Kuin syyllinen.
”Uni ei tule”, Peeter kuiskasi.
”Haluatko, että tulen takaisin sänkyyn?” vaimo kysyi.
”Joo.”
”Mutta mieti minua, älä hevosta.”
”Hyvä on”, Peeter sanoi raskain sydämin. Valehdellakaan hän ei halunnut.
”Jos alat pyöriä…”
”En ala, oikeasti. Olen huonolla tuulella, kurja olo.”
”Hyvä on, tulen. Oikeasti, olen väsynyt.”
”Tiedän, tiedän.”
Vaimolla ei ollut huumorintajua. Kello oli kolme. Vaimo meni kahdeksaksi töihin. Jos hän ei saanut nukkua kunnolla, oli hän vihainen ja pahantuulinen. Se oli Peeterin syytä. Peeter meni sänkyyn, pani kädet rinnalle, kuten lastentarhassa ennen käskettiin, sulki silmänsä ja hääti päästään kaikki maailman hevoset. Niin hän taisteli aamuun asti. Ei aavistustakaan, nukkuiko hän vai ei. Jotenkin yö silti päättyi. Ajatella, miten paljon niitä on vielä edessä. Elämä on lopulta kauhean väsyttävää.
Sihteeri, pieni vihainen Annika, oli asteen verran lempeämpi kuin edellisellä kerralla. Peeter ei tiennyt miksi, hän pani korvat hörölleen, syntyi pikkuinen toivo. Alussa ei kannattanut toivoa liikoja. Olkoon toivo ensin pieni ja jos on syytä, se kasvaa itsestään suuremmaksi ja suuremmaksi. Peeter heitti takkinsa naulaan ja jäi odottamaan uutisia.
”Ennen toivoin, että ehkä me vielä jotenkin pelastumme, mutta nyt on selvää, että olemme pohjalla. Niin kuin siinä laivanupotuspelissä. Se nostaa mielialaa jotenkin. Ainakin asia on selvä”, sihteeri sanoi. ”Etsin uuden työn. Tai siis pitääkin etsiä uusi työ. Mitä sinä teet, Peeter, sinullahan oli vielä joku hevonenkin ja…”
Toivo sammui. Vielä joku hevonenkin? Niin se sanoi. Oli tietenkin selvää, ettei töissä kannattanut kehuskella hevosella. Sihteerit ja muut alkavat heti laskea, paljonko hevonen syö ja paljonko hän itse syö ja siinä katoaa kaikki inhimillisyys. Jää vain kateus. Koira voi olla, kissojakin monta, mutta hevonen on jo liikaa. Keskimääräiselle niin kutsutulle Annikalle.
”Oli joo, ja on vieläkin.”
”Senkin täytyy syödä, vai mitä?”
Annika oli tänään jotenkin inhimillinen. Ei udellut, oli aidon myötätuntoinen. Kyseli hevosesta. Peeter katsoi häntä ystävällisemmin. Annikalla oli kotona muutama lapsi ja mies, joka kävi välillä hakemassa Annikaa töistä. Miehellä oli kuulemma toinenkin nainen, Annika ei näyttänyt sitä, mutta kaikki tiesivät. Ja tuolla toisella Annikalla oli myös pari lasta. Annika ja se toinen saivat vuorotellen lapsia, sillä kumpikaan ei halunnut antaa periksi. Luulivat, että nyt voittivat. Mutta mitä vielä, sitten syntyi toiselle lapsi. Annika oli varmasti raskaana. Saa pian pienen varsan, ja sen nimi alkaa isän nimen ensimmäisellä kirjaimella. Jos mies on Priit, alkaa lapsen nimi P:llä.
”Perse!” Peeter sanoi täydestä sydämestä.
”Mitä nyt?”
”Tiedätkö, se hevonen on ollut minulla lapsesta lähtien. Siis siitä lähtien kun se oli pieni. Melkein näin kun se syntyi. Sen jalat olivat kierot. Myöhemmin ne suoristuivat. Ihmettelin vielä, miten sellaiset jalat voivat ylipäänsä suoristua. Mutta niin kävi… ”
”En tiennytkään, että hevosillakin voi olla kierot jalat!”
”Hevosilla voi olla kaikkea. Kuten ihmisilläkin. Miten ne muka olisivat huonompia?”
”Mistä minä tietäisin?!” Annika huudahti kädet puuskassa.
”No niin”, Peeter sanoi. ”Viikkoa myöhemmin se oli jo todella kaunis varsa. Juoksi tarhassa ja kävi syömässä kun nälkä yllätti. Sen emä oli myös musta.”
”No joo…” Nyt kun hän viimein oli löytämässä yhteisen kielen Annikan kanssa, kaikki oli ohi. Sellaista elämä on. Muutkin alkoivat tulla. Peeter päätti hevosjuttunsa. He istuivat alas ja tuijottivat neuvottomina tietokoneitaan. Odottivat, että joku sanoisi jotain tai päättäisi, mitä tehdään. Mutta mitä? Työmiehet, jotka eivät olleet toimistolla muutenkaan, olivat jo vähimmäispalkalla, pakkolomalla tai erotettu. Konkurssi ei ollut yllätys kenellekään. Se piti vain sanoa ääneen. Onneksi puhelin soi, ja Peeterillä oli syy poistua. Hän katosi oven taakse. Annika odotti varmuuden vuoksi vielä hetken varmistuakseen, ettei Peeter vain tule takaisin ja sähisi sitten:
”Hän itkee hevosensa vuoksi! Meistä ei välitä yhtään! Kunhan saisi jostain kauraa. Kertoi minulle itse. Häntä ei kiinnosta lapset tai pankkilainat tai että ihmiset joutuvat luopumaan kodeistaan. Puhutaan…” Annika katsahti taas ympärilleen. ”Puhutaan, että hän ei välitä mistään, että edes hänen vaimonsa ei enää nuku samassa sängyssä!”
”Miksiköhän?”
Annika kohautti harteitaan. Hän tunsi katkeran kivun sydämessään, kyyneleet nousivat silmiin. ”Ymmärrän kyllä vaimoa. Jos mies kerran haluaa ennemmin hevosen…”
Annika purskahti itkuun ja ryntäsi nenäliina kasvoillaan ulos toimistosta.
”No mitä nyt”, Peeter kysyi.
”Yksi belgialainen”, Ivo sanoi.
Annika singahti Peeterin ohi kuin apea raketti.
”Ei hitto, Ivo, sihteeri juoksi juuri minut kumoon… Mikä belgialainen?”
”Se hevosenostaja on belgialainen! Ja hammaslääkäri, enempää en tiedä.”
”Miksi hän meiltä ostaa hevosia?”
”En tiedä, katseli täällä ympärilleen. Oli vaimon ja lapsen kanssa.”
”Nekin on belgialaisia?”
”Mistä minun pitäisi belgialaiset tunnistaa? Vaimo ja lapsi olivat suomalaisia, asuvat kai kaikki Belgiassa, suomalaiset tunnistan kyllä heti! Mutta hevosta ne etsivät, koska lapsi haluaa!”
”Outoa… mutta miksi sinä minulle soitat?”
”Halusitko myydä sen Pillen vai et?”
”Halusin kyllä, mutta… joo, totta kai halusin. Ehdin jo unohtaa.”
”Selvä homma, pyydän nyt seitsemän. Hän tulee tänään kokeilemaan. Tule sinäkin.”
Ivo sulki puhelimen. Annika tuli käytävää pitkin takaisin ja katsoi Peeteriä jostain syystä tuomitsevasti. Miksi?
Belgialainen oli noin kolmekymppinen, tummat hiukset kiilsivät öljystä. Hän muistutti enemmän italialaista kuin belgialaista. Italiassa Peeter oli käynyt. Belgialaisella oli aurinkolasit. Tuollaisia belgialaiset kai sitten ovat. Suomalainen vaimo ja lapsi seisoivat vieressä ja katsoivat, mitä isä tekee. Mutta hän ei ratsastanut Pillellä. Se oli joku ruunikko. Belgialainen hyppäsi, Ivo pani esteitä.
”Odota vähän, Pete, hän kokeilee useita hevosia, ensin Heraa ja sitten Pilleä. Tytöt laittavat juuri Pilleä valmiiksi.”
Pete ja Pete!
”Ahaa”, Peeter sanoi. Olisi voinut mennä juttelemaan belgialaisen suomalaisen vaimon kanssa, mutta ei oikein huvittanut. Mistä he muka olisivat puhuneet. Belgialainen oli hyvä ratsastaja, istui hyvin, oli rauhallinen, itsevarma, liian itsevarma. Hevonen ei vastustellut. Belgialainen taivutti sitä yhteen suuntaan ja sitten toiseen ja nosti laukan. Päässä ei ollut kypärää, vain aurinkolasit ja öljyiset hiukset. Belgialainen teki esteen edessä voltin ja hyppäsi. Este oli ehkä metrinen pysty. Tai ehkä vähän korkeampi. Satakymmenen. Peeter oli alle metrin miehiä. Solisluu murtui kerran ja se riitti. Siinä mielessä belgialainen oli häntä selvästi parempi. Ylitti esteitä, joita Peeter pelkäsi. Öljyisestä päästä huolimatta. Belgialainen hyppäsi myös vasemmasta suunnasta. Ivo nosti vielä kymmenen senttiä. Hera ja belgialainen hyppäsivät esimerkillisesti. Suomalainen vaimo sytytti pikkuisen vihreän naisten savukkeen ja katsoi miestään, miten sen sanoisi – arvostavasti. Hyvässä mielessä arvostavasti. Peeterin aataminomena liikui ylös alas. Naiset arvostavat kiiltäviä ja öljyisiä asioita. Miehen sisään niiden katse ei ylety. Se on fakta. Ei ollut mitään syytä, mikseivät he haluaisi Heraa. Hera oli nuorempikin kuin Pille, seitsemän. Ideaali hevonen kotiin vietäväksi. Hyvin sisään ratsastettu ja kaikki vielä edessä. Elävät onnellisena belgialaisen kanssa eläkeikään ja jäävät lopulta laitumelle nyhtämään ruohoa.
Belgialainen laskeutui satulasta ja antoi hevosen tytöille kävelytettäväksi. Meni puhumaan Ivolle jotain. Peeter oli kentän toisessa päässä. He tulivat yhdessä Peeterin luo. ”Hän tykkäsi kovasti Herasta”, Ivo sanoi.
”Ei haittaa”, Peeter sanoi. Ottakoon Heran.
”Bonjour monsieur!” belgialainen otti aurinkolasit päästään ja hymyili.
”En ymmärrä, miksi hän haluaa täältä hevosen? Belgiahan on täynnä hevosia!”
”En tiedä minäkään. Tytär ja vaimo haluavat. He asuvat kai Suomessa, en tiedä. Minä vain myyn. Täältä saa halvemmalla kuin Suomesta.”
Belgialaisen suomalainen vaimo tuli lähemmäksi. Tytär juoksi isänsä syliin. Belgialainen nosti lapsen korkealle ilmaan, pussasi poskelle ja sanoi jotain ranskaksi. Tytär hihkui riemusta. Vaimo puhui suomea. Sitä sentään ymmärsi. Vaimo oli hieman nokkava, mutta nyökkäsi kohteliaasti Peeterille.
”My teeth are ok, no problem with me”, sanoi Peeter. Vitsi ei ihan onnistunut. Ivo yritti pelastaa tilanteen: ”Hän on hevoshammaslääkäri.”
Peeter ei ollut uskoa korviaan. ”You do horses?”
”Yes”, sanoi belgialainen. ”Can’t help you, no way!”
Tämä vielä puuttui. Belgialaisen vaimo kuiskasi jotain miehelleen. Kuiskasi vielä. Vaimolla oli korkeakorkoiset kengät. Niillä oli täällä hiekalla aika tympeää töpötellä. Hän kuiskutteli vieläkin. Tytöt toivat Pillen kentän laidalle.
”Vien Pillen takaisin talliin”, Peeter sanoi.
”Odota!” Ivo sanoi. ”Hän haluaa kuitenkin kokeilla.”
”Entä Hera?”
Kuultuaan Heran nimen panivat vaimo ja tytär huulensa mielenosoituksellisesti törölleen. Tulkkia ei tarvittu. Peeter ymmärsi kyllä tuota kieltä. Tyttö oli noin kymmenen, pisamia kasvoillaan ja äitinsä tavoin nirso, vain korot ja savuke puuttuivat.
”Michelle ei pidä siitä Herasta, voitaisko me katsoa jotain muuta? Mikä tuo musta on?” Tytön suomalainen äiti kääntyi katsomaan Pilleä ja siristi silmiään kuin korppikotka. Tyttö teki samoin.
”Haluan katsoa sitä, pliiis! Isäääääää!”
Tyttö ei hyväksynyt vastalauseita. Otti isäänsä kädestä ja kiskoi kaikin voimin kohti Pilleä. Kun naiset haluavat jotain, ne haluavat kaikin voimin. Mikään ei auttanut. Pille tuotiin kentälle. Belgialainen hyppäsi selkään ja sääti jalustimet sopiviksi. Kun joku toinen nousee hevosesi selkään, tuntuu aina kuin omaan selkääsi noustaisiin, kannukset jalassa ja kaikki. Mutta Pille oli oma itsensä. Heitteli päätään ja kiskoi leukaa ylös. Katsahti vain Peeteriä. Ei mitään muuta. Oikeastaan ei edes katsonut. ”Sano vain, jos et halua myydä”, Ivo sanoi.
”Minun täytyy. Kaikki on päin helvettiä. Konkurssi. Kaikki.”
Ivo ymmärsi. Pikku punapää juoksi Pillen perässä, taputti käsiään ja hihkui riemusta. Kukaan normaali ihminen ei olisi miettinyt hetkeäkään vaan ostanut Heran. Mutta nuo? Mitä he yleensä tietävät hevosista? Naiset tykkäävät mustista. Myös mustista hevosista. Erityisesti suomalaiset. Ei voi ymmärtää. Belgialainen nosti ravin. Pillen ongelma oli se, että sillä oli kirotun mukava ravi. Pehmeä ja erittäin miellyttävärytminen, satulassa oli todella hyvä istua. Ja niin tyhmä ei ole kukaan, ettei sitä ratsastaessa huomaisi. Jos nyt ei ihan pässi ole. Se näyttikin olevan Pillen suurin puute. Hevonen lopetti pään heiluttelun. Aurinko tuli esiin, ja hevonen kiilsi kaula kaarella. Se oli kaunis näky. Öljypäinen mies ja musta hevonen ravasivat. Sitten pysähdys ja peruutus, hammaslääkäri antoi pitkät ohjat.
”How old is she?”
”Twelve”, Peeter huusi kädet suun edessä torvena, ”Very old! Vanha hevonen!”, Peeter sanoi suomalaiselle. Belgialainen ei vastannut, käveli kauemmas. Eikä suomalainenkaan. Kuiskasi jotain punapäälle. Lapset pilaavat koko elämän. Toiveillaan. Mitä kaikkea isän pitääkään tehdä, etteivät lapset ulvoisi ja vinkuisi jatkuvasti. Ivo pani belgialaiselle ensin pienen ristikon, mutta belgialainen ei alkanutkaan heti hypätä. Ravasi pitkään. Ohjat käsissään. Pille näytti kansikuvatytöltä. Peeter olisi itse ostanut sen heti uudelleen. Pille heilutti häntäänsä ja lensi kevyesti ilmassa. Ei hevonen, vaan lentokone.
Se syntyi kauniina päivänä, kesäkuussa. Jostain syystä se ei päässyt heti tamman mahasta ulos, ja se työnnettiin takaisin. Edestakaisin liikuttelu vei kuitenkin aikaa, ja kun se vihdoin laskeutui heinille, se ei tajunnut ruveta syömään. Jotain oli mennyt päässä sekaisin. Se kyllä imeskeli maitoa, mutta ei nielaissut. Kieli oli maidossa, mutta kaikki tuli suupielestä ulos. Lopulta varsalta loppuivat voimat, se horjahteli pitkillä jaloillaan ja kaatui maahan. Sitä yritettiin tukea, mutta mikään ei auttanut. Varsa lyyhistyi maahan ja huohotti. Arveltiin, että tuo musta kolmipäiväinen varsa lähtee pian takaisin sinne, mistä se tulikin – ei mihinkään. Sitten tuli Uwe, se eläinlääkäri, joka oli vain menossa ohi ja näki, että varsa on menehtymässä. Hän pani Pillen tiputukseen ja kaatoi sen kurkkuun väkisin maitoa. Tamma katsoi sitä kaikkea surullisena eikä osannut tehdä mitään. Uwe sanoi, että aikaa oli aamuun asti. Varsoilla se käy niin nopeasti. Oli ja enää ei olekaan. Kuin silmänkääntötemppu. Peeter ei uskaltanut jäädä itse valvomaan, hän lähti kotiin, joi itsensä humalaan ja tuli aamulla takaisin tallille. Varsa seisoi emän vatsan alla ja söi. Seuraavana päivänä se jo juoksi ja pukitteli ihan kuin oikea hevonen.
Belgialainen hyppäsi pari kertaa pienen ristikon ja siirtyi sitten käyntiin. Lapsi hihkui vieläkin. Ivo teki ristikosta pystyn ja nosti sitä vähän. Pille oli erittäin lahjakas kieltäytyjä, jos se vain halusi. Se pystyi kieltäytymään kymmenestäkin sentistä, jos siltä tuntui, mutta tällä kertaa ei tuntunut. Se hyppäsi. Ihan kuin se ei välittäisi Peeteristä yhtään. Peeteristä tuntui, että hänet on petetty pahasti. ”Ivo, paljonko pyysit?”
”Seitsemän. Onko joku huonosti?”
”Ei.”
”Miksi sitten kysyt?”
”Ei mitään, muuten vain”, Peeter sanoi.
Belgialainen tuli käyntiä vaimon ja lapsen luo. Suomalainen nosti pienen punapään isän syliin. Hän laittoi lapsen eteensä hevosen kaulalle.
Ne halusivat Pillen. Se oli selvää. Belgialainen pysäytti hevosen ja antoi lapsen äidilleen. Punapää käski suomeksi nostaa hänet takaisin. Olikohan se suomea? Vai ranskaa?
”Näyttää siltä, että pääset hevosesta eroon”, Ivo sanoi Peeterille.
Peeter sytytti tupakan ja veti pitkät henkoset. Niin.
”Aloit taas polttaa?”
”Tämä helvetin kriisi käy niin hermoille. Aloin, joo!”
Belgialainen tuli viimein alas Pillen selästä, tyttö myös. He taluttivat hevosen ohjista Peeterin luo.
”C’est bien! I’ll take her!” belgialainen sanoi.
”No, mitä sanot?” Ivo kysyi Peeteriltä.
Pikku punapää kiskoi belgialaisen hihaa ja hyppeli kuin vietävä. Pille, Pille! Sitten se kaivoi taskusta sokeria ja antoi Pillelle. Pillellä oli muuten typerä tapa ahmaista sokeri ajattelematta nielaiseeko se sokerin lisäksi sormetkin. Mutta tällä kertaa se pani huulet törölleen kuin simpanssi ja nappasi sokerin varovaisesti tytön kädestä. Belgialainen ojensi kätensä Peeterille. Peeter ei ollut näkevinään. ”Sano sille, että Pille maksaa kymmenen!”
”Mitä?”
”Kymmenen tuhatta euroa!”
Peeteristä alkoi tuntua, että hän olisi alusta asti halunnut kymppitonnin. Luojan kiitos hän sanoi sen nyt ääneen. Seitsemällä tuhannella saa vuohen, muttei hevosta. Kuka juotti sille maitoa, kun se oli kolmen päivän ikäinen, kuka ei saanut nukuttua moneen yöhön? Kuka?! ”This horse is ten thousand euros, monsieur, kymmenen tuhatta! Ten thousand, it is not a cheap one, you understand me?”
Ei ole oikein, että ranskalaiset, vaikka ne olisivat tällä kertaa belgialaisia, eivät ymmärrä englantia. Hammaslääkäri otti aurinkolasit päästään ja oli selvästi vihainen. Mitä on vihainen ranskaksi? Karvat olivat pystyssä. ”I had your word!”
”No word, no words, kymmenen tuhatta ja piste! When she was a child, ma ajattelen, että Pille, sitten… no, mitä tässä selittämään. Ivo, jos ei halua, niin ei halua! No horse! I say ten!” Peeter töksäytti. Hän astui pari askelta kauemmaksi polttaakseen vielä yhden tupakan. Belgialainen oli synkkä, Ivo oli vihainen. Suomalainen äiti otti tytärtään kädestä ohjatakseen lapsen pois kentältä. ”Allez, allez, Michelle, allez! On s’en va!” Mutta tyttö nappasi Pillen suitsista kiinni ja painoi jalat maahan. Öljypää ei ilmeisesti raaskinut maksaa kymppitonnia. Hän otti tyttöä toisesta kädestä ja veti lapsen puoliväkisin pois. Peeter tunsi itsensä syylliseksi Ivon edessä. Mutta ei belgialaisen. Mitä hän belgialaisille on velkaa? Tulkoon tuo Baudouin siellä toimeen omien hevostensa kanssa.
”Tule ja ota tammasi,” Ivo sanoi ankealla äänellä.
”Mutta ymmärräthän minua, Ivo?”
”Kuule, mene pois!”
No mitä sitten! Täytyykin lähteä. Peeter otti ohjat Ivolta ja lähti. Hammaslääkäri perheineen selitti jotain Ivolle. Ei erityisen iloisena, muttei enää niin vihaisenakaan. Punapää pyyhki itkuisia silmiään, mutta jostain syystä myös hymyili. Peeter meni juuri portista ulos, kun belgialainen tuli häntä vastaan ja otti taskusta rahatukon.
”Hän maksaa heti”, Ivo sanoi.
”Kymmenen tuhatta?!”
Sitten kaikki tapahtui kuin unessa. Peeter ei osannut enää vastustella. Punapää kaappasi ohjat Peeterin kädestä ja hyppäsi Pillen kaulaan. Belgialainen laski rahat suoraan Peeterin käteen. Tuhat… kaksi tuhatta… kolme… Neljännen jälkeen Peeterin silmät samenivat. Ihan itkemään hän ei kai ruvennut. Helvetin Ivo! Kymmenen! Belgialainen lopetti rahojen laskemisen, Peeter tunki ne taskuunsa.
”Cherie! Michelle!” Belgialainen heilutti tyttärelle, mutta tyttö ei edes huomannut. Talutti Pilleä. Pille käyttäytyi kuin petturi. Käveli korvat hörössä tytön perässä. ”Pille, my horse… it was my horse…” Peeter levitti surullisena kätensä. Belgialainen pani aurinkolasit päähänsä ja haukotteli. Ei sanonut sanakaan.
”Eipä nuo ranskalaiset oikein puhu englantia”, Ivo sanoi.
”Koska sitä tullaan hakemaan, vai vietkö sinä?” Peeter kysyi.
”Jonkun viikon se kuitenkin vie? Paperit pitää laittaa kuntoon ja… kyllä sinä tiedät?”
”Niillä on traileri mukana. Lähtevät heti. Tiit tekee paperit valmiiksi.”
”Entä lääkäri?”
”Älä hermoile. Kaikki on kunnossa. He lähtevät heti.”
Niin se oli myyty. Myyty mikä myyty, sitähän hän halusi. Myöhäistä. No jaa. Pää oli tyhjä. Periaatteessa hän olisi voinut antaa rahat takaisin ja olla sittenkin hyväksymättä hintaa, mutta oli myöhäistä. Se näyttäisi jo ryöväykseltä.
”Odottakaa vielä vähän! Vien sen karsinaan, siellä on porkkanoita!”
”Vie, vie, he lähtevät vasta illalla!”
Peeter vetäisi Pillen narun melkein väkisin itselleen, sillä pieni punapää piti siitä kunnolla kiinni.
”Hevonen mene syömää.” Peeter yritti hymyillä, mutta pikku punainen katsoi häntä kuin jotain hevosvarasta. Tuli heidän perässään talliin. Voisi karata rahojen ja hevosen kanssa. Asua in cognito Jõgevalla metsässä, jossa kukaan ei käy. Voi Pille, Pille! Peeter otti Pilleltä satulan selästä. Se sentään jää hänelle. Ainakin jotain jää hänelle. Hän vei suitset kaappiin ja alkoi harjata hevosta. Mutta punainen pikkutyttö seisoi koko ajan hänen vierellään ja tuijotti. Pille kakkasi. Karsinaan, kuten aina, ei ulos. Peeter otti talikon ja vei kasan pois. Kun hän tuli takaisin seisoivat ne siellä kaksin, pieni punapää ja suomalainen äiti. Kun Peeter meni hevosen luo, katsottiin häntä jo kieroon. Tyttö seisoi karsinan ovella ja yritti silittää Pillen turpaa. Pille heilutti päätään.
”Selvä, jätän teidät rauhaan”, Peeter sanoi. ”Jätän teidät tänne rauhaan… Moi, moi!”
Eivät edes katsoneet häntä.
Illalla hevonen lastattiin. Hevosen vienti näytti samalta kuin aina. Nuoret hevoset tavallisesti hangoittelevat vastaan, sillä ne pelkäävät traileria eivätkä halua mennä sinne. Niillä ei ole hajuakaan, minne niitä viedään. Vanhemmat hevoset tottuvat. Syntyy tottumus, välinpitämättömyys, tekee mieli luovuttaa. Vanha hevonen nousee traileriin, ei vastustele, ihan sama mihin matka johtaa, sillä onhan selvää, että tulos on aina yksi ja sama. Eikä joka asiasta halua raippaakaan saada. Pille ei ollut erityisen hyvä menemään traileriin. Vaikka se oli jo kaksitoista. Se pelkäsi sitä koppia, pani yhden jalan sisään, mutta hyppäsi sitten takaisin. Joskus se meni myös hyvin. Peeter toivoi, että Pille katsoisi edes kerran taakseen. Hänellä oli kaksi pakettia porkkanoita kassissa ja taskut täynnä sokeria. Peeter oli tullut tallille ikään kuin vahingossa. Ivo auttoi heitä. Aurinko paistoi. Pillellä oli upouudet kuljetussuojat ja loimi ja jopa uusi riimu. Ivo odotti Pillen kanssa tallin edessä. Belgialainen ajoi autonsa sinne. Suomalaista vaimoa ja tyttöä ei näkynyt. Ehkä Pille tiesi, että se pääsee ulkomaille. Se ei hypähdellyt, ei ollut hankala, seisoi paikoillaan kuin kuormahevonen. Uusi loimi, uusi elämä! Uusi elämä kuten pallopeleissä. Ei mitään hangoittelua. Kaikki sujui kuin rasvattu. Belgialainen otti Pilleä riimusta ja lähti taluttamaan. Pille astui varovaisesti luiskalle. Asia tuli nyt Peeterille selväksi. Hän oli myynyt hevosensa. Pille astui eteenpäin. Peeter nosti kätensä ilmaan ja koitti heiluttaa Pillelle, mutta myöhästyi. Hevosen häntä heilahti traileriin. Sinne meni.
Mart Kivastik
Mart Kivastik (s. 1963) on vapaa kirjoittaja Tartosta.
Hän kirjoittaa novelleja, romaaneja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia.
Mart Kivastikille on myönnetty useita kirjallisuuspalkintoja, viimeisimpänä Friedebert Tuglas -novellipalkinto vuonna 2015.
Omakuva naisen ja hevosen kanssa on Kivastikin viimeisimmän novellikokoelman niminovelli. Se kertoo miehestä, joka talousvaikeuksissa joutuu luopumaan hevosestaan. Vaikeassa tilanteessa olevalle päähenkilölle suhde omaan hevoseen on muodostunut elämän tärkeimmäksi suhteeksi. Sen vääjäämätön yksipuolisuus kuvaa humoristisesti, mutta kipeästi ahdinkoon ajautuneen ihmisen ajatuskulkua.
Kivastik kirjoittaa itsestään ja ympärillään olevista ihmisistä. Myös Omakuva naisen ja hevosen kanssa -novellista näkee selvästi, että kirjailijalla itsellään on ollut hevonen ja tunnesuhde eläimeen. Sekä Kivastikin kieli että hänen luomansa tunnelmat ovat realistisia, intiimejä ja elämänmakuisia. Tarinoiden hahmoilla ei mene erityisen hyvin. Niihin samaistuu silti kuin huomaamatta. Inhimillisistä tosielämän tilanteista kumpuava huumori naurattaa, vaikka tekisi mieli itkeä.
Syksyllä 2016 ilmestyy Mart Kivastikin toinen elokuvaohjaus, hänen palkittuun novelliinsa perustuva Õnn tuleb magades (”Onni tulee unessa”).
Katariina Suurpalo
(s. 1986) on koulutukseltaan filologi ja työskentelee Tuglas-seurassa. Hänen työtehtäviinsä kuuluu mm. virolaisen kirjallisuuden viikon Helmi-julkaisun toimittaminen ja erilaisten kirjallisuustapahtumien järjestäminen. Kääntämiseen hän suhtautuu kiehtovana haasteena ja mahdollisuutena tarjota muille lukijoille jotakin, mikä häntä itseään on syvästi liikuttanut.