Serafima ja Bodgan
Suomentanut Outi Hytönen
Tulipalo
1944
Taas minä tulin näkemään auringon alla, että ei ole juoksu nopsain vallassa, ei sota urhojen, ei leipä viisaitten, ei rikkaus ymmärtäväisten eikä suosio taitavain vallassa, vaan aika ja kohtalo kohtaa kaikkia.
(Saarnaaja 9:11)
Kylmästä kohmeisin käsin nostaa Feofan kirveen ja kalauttaa sen keskelle halkoa, joka sellaisenaan on liian jämerä tulentekoon. Sopivat halot on kostea syksy syönyt; rauhattomana kesänä niitä on saatu pinottua saunanpäädyllinen, ei enempää. Ei olisi pitänyt kiirehtiä puita tehdessä, Feofan miettii. Ei olisi tarvinnut pelätä paikallisiin asukkaisiin välinpitämättömästi suhtautuvia saksalaisia, joita vyöryi Peipsijärven rantakylien läpi moottoripyörillä ja kuorma-autoilla. Nyt voisi vaikka levittää kaikki pinot levälleen ja pilkkoa. Hyvä, että Hariton on palannut. Eiköhän tuo pian uskaltaudu enemmän ulos, katsos vaan, tänään onkin jo lähtenyt jonnekin. Ei oikeastaan pitäisi liikaa ponnistella tässä, kädet ja jalat paleltuvat; poika vastaa yksin montaa miestä, hänen kädessään kirves viuhuisi kevyesti kuin vesuri takiaispensaikossa. Feofan vetää henkeä, sitten kirves nousee taas. Kuuluu kolahdus, kun halko lentää kahtena palana ilmaan.
Tällaisella pakkasella on odotettavissa, että aidan tolpat alkavat aamua kohti risahdella. Lämpimän sotakesän jälkeen lumi on tänä vuonna tullut varhain. Silti ihmiset ovat ehtineet valkoista vaippaa odotellessaan muuttua rauhattomiksi. Mitä paksumpi lumi, sitä enemmän on syitä olla pistämättä nenäänsä ulos tuvasta, katetusta pihasta ja navetasta, ja pirtin kadunpuoleiset ikkunat on saattanut sulkea luukuin ja jättää silleen. Pohtipa asioita kotona tai naapureiden kanssa, selvää on vain se, ettei hyvää ole tiedossa. Sota on vierinyt yli maan vääjäämättä kuin kevään vinkuva ja paukkuva ahtojää, joka liikuttaa paikoiltaan monen tonnin painoisia siirtolohkareita, kiskoo joskus rantapuita juurineen mukaansa ja saattaa äestää rantatöyrään sileäksi hiekkarannaksi tai täyttää ties mistä tuomallaan kivimurskalla. Ne, jotka sota jätti eloon, ovat taas yhdessä, mutta monet sanoitta toimineet suhteet ihmisten välillä on revitty kappaleiksi, ja niiden paikalle on kylvetty surun ja vihan katkeria siemeniä.
On vuoden 1944 joulukuu. Elokuun lopusta alkaen Peipsinranta on ollut jälleen puna-armeijan vallassa eikä kukaan tiedä, mitä uusilta hallitsijoilta on odotettavissa tai mitenpäin olla. Jotenkin on elettävä, huolehdittava eläimistä ja pärjättävä kevääseen peruna-, porkkana- ja sipulivarastoilla. Jo ennen sotaa vuoden verran hallinneet neuvostojoukot piinaavat virolaisia nyt enemmän, tilallisia ja kyläläisiä lähetetään Siperiaan, mutta viety on myös varakkaampia vanhauskoisia, opettajia, ortodoksipappeja ja merkittäviä kulttuurihenkilöitä. Kazepelin [1] rukoushuoneen ovi on sinetöity kiinni, Voronjassa komea mutta tulipalossa kärsinyt kivikirkko on lukittu, ristisaattueet ja messut on kielletty, ihmiset on yritetty järjestää komsomoliin. Sisämaan talollisten sijaan neuvostojoukkojen hävityspataljoonat ovat vuoden 1941 heinäkuussa, saksalaisten jo painaessa päälle, hakeneet vaihtelua ampumalla Tšornyi Posadissa [2] kymmeniä ihmisiä, keskikaupungilla jokaiseen taloon on heitetty polttopullo. Saksalaismiehityksen aikana kodinturvajoukkoihin astuneet miehet ovat kostaneet käyttämällä kevyempää liipasinsormea kuin oikeuden mukaan olisi ollut kohtuullista, ja syyllisiksi on nimetty niitä, joiden kohdalla verikosto on jo viety täytäntöön.
[1] Kazepel (venäjäksi Касепель) eli Kasepää on nimenä kahdella saman alueen kylällä. Tässä kirjassa tarkoitetaan yleensä Voronjan (Varnja, venäjäksi Воронья, Варнья), Sofian (venäjäksi Софиа) ja Kolkin (Kolkja, venäjäksi Кольки) väliin jäävää kylää Tartonmaalla. Toinen Kasepää sijaitsee Mustveen naapurissa. – Tässä ja jatkossa merkinnät tekijän.
[2] Musta kylä tai Mustat mäet (venäjäksi Чёрный посад, Чёрные горы, ka Черно, Черна) on virolaisille tuttu nimellä Mustvee.
Nyt kun kaukaisuudessa eivät enää jymise tykit, eivätkä ovia paukuta valkonauhaisten miesten aseenperät, kun ohikulkevat punajoukot eivät vie väkisin mukanaan viimeistä lehmää, on vanhauskoisten taloissa sittenkin enemmän armoa kuin pelkoa. Monien perheiden pojat ovat palanneet, kuka mistäkin joukoista. Palanneet ovat nekin perheet, jotka saksalaiset kyydittivät sodan jaloista Liettuaan, mutta jotkut ovat päättäneet jättää ikuisiksi ajoiksi Peipsinrannan, josta kolmensadan vuoden aikana on muodostunut starovertsien oikea koti. Monista taloista on jäljellä vain savupiippu ja mustunut hirsikasa. Olkoon tämä talvi millainen on, tulevana vuonna on tehtävä kovasti metsätöitä, että saadaan rakennettua uusia pirttejä. Nyt eletään niin kuin kyetään. Voronjassa, Kazepelissa, Sofiassa ja Kolkissa kaikki ovat jotain kautta sukulaisia keskenään, eikä ketään jätetä taivasalle. Samovaarit viheltävät hiljaksiin, illan aikana hörpitään teetä ja jutellaan rauhassa.
Feofan astuu sisään. Hän kopistelee kauan saapasta toista vasten.
‒ En tiedä, mihin se poika nyt sillä tavalla? Varvara kysyy ja nostaa pöytään ääriään myöten täyden keittolautasen.
Vaikka jää kantaisi jo sekä ihmisen että kuorman, ei Feofan ole kiirehtinyt järvelle. Syödään kuivattua särkeä, jonka tuiman suolaisesta lihasta voi aavistaa kesäauringon lämmön. Feofan tekee ristinmerkin ikoninurkan suuntaan ja istuu pöytään. Hänen lusikanvartensa on merkitty sinisellä nauhalla. Keitto ei ole ollenkaan hullumpaa. Kevät on kaukana ja perunat ovat vielä hyviä, kovia. Kesti aikanaan monta vuotta ennen kuin Varvara oppi, ettei kunnon perunoita saa keittää puuroksi. Keväällä ehkä sitten, kun ne muutenkin joustavat sormen painalluksesta, mutta ei vielä talvella.
‒ Kun jumala antaisi, Varvara huokaa.
‒ Antaisi mitä? mies kysyy katsettaan nostamatta.
‒ No ettei sinun tuurasi ruostuisi. Menisit nyt, vetäisit vaikka ongella lahnoja ylös. Tekisitte Dementin kanssa reiän ja vot, olisi meillä tuoretta syötävää.
‒ Kuka nyt vielä, on aikaista, Feofan ynähtää.
‒ Uskotkos tuota itsekään?
Feofan laskee lusikan kädestään.
‒ Kuule, eukko, kyllä minä tiedän, mitä uskon. Katsohan, nyt jos menet, lumi on päällä, mutta rannassa on sigoovitsa [3] ‒ astut etkä näe, ja jo kuuluukin raps ja menet jään läpi.
Varvara pudistaa päätään. Hän tietää oikein hyvin, että kylän lähellä on lähteisiä paikkoja, joissa järvi ei meinaa jäätyä, miehellä on kaikki ne tiedossa. Mutta herran haltuun, jos ei halua käydä ulkona, ei tarvitse, pärjätäänhän tässä jotenkin.
Koirat alkavat haukkua. Kovinta ääntä pitää Murik, pentuna sisämaasta, Alatskivin kylän virolaisilta tuotu lammaskoira.
Feofan, joka on juuri ehtinyt tarttua uudestaan lusikkaan, laskee sen taas kädestään.
Joku kokeilee ovea, ja sitten ikkunaan koputetaan.
Läpi utuisen ikkunan voi aavistaa Haritonin hahmon, jonka kasvot tuskin pilkistävät karvahatun korvaläppien välistä. Feofan avaa oven säpestä ja päästää pojan tupaan. Tämän paleltuneet posket helahtavat heti punaisiksi.
[3] Sigoovitsa (venäjäksi cиговица) on järvessä oleva lähdepohjainen kohta, jossa vesi ei jäädy pakkasellakaan kunnolla.
‒ No niin, äiti, mitäs jumala tänään antaa? Hariton kysyy.
Varvara nostaa keittokattilan kantta ja antaa kysyjän kurkistaa astiaan. Poika kallistelee päätään puolelta toiselle, tekee ristinmerkin ja istuutuu. Suuri seinäkello raksuttaa ja ilmoittaa kumein lyönnein ajan kulun tuvassa olijoille.
‒ No mitä sinä sitä tuijotat, Varvara paheksuu. ‒ Iso mies.
‒ Katson kun tykkään, Feofan hymähtää. Niin komeaa tavaraa hänen taloonsa ei olisi ikänään päätynyt, ellei sota, suuri ja julma peluri, olisi jakanut omituisia lahjojaan. Mitäpä siitä, että kello on oikeasta kyljestään hieman nokinen ja takaa, missä lukee kuparilevyssä ”Württembergische Uhrenfabrik Bürk 1896”, on kiinnityskoukku revitty niin ikävästi irti, että kannessa ammottaa aukko. Avain on kuitenkin tallella ja kelloa pitää kiertää vain joka kolmas päivä. Feofan on lyönyt valkoiseksi rapattuun seinään suuren naulan, ja siihen kello onkin ripustettu aukostaan. Yhdeksännen kerran ilmestyttyään kellon käki katoaa luukun taakse ja jää odottamaan seuraavaa täystuntia.
Varvara lähtee hoitamaan eläimet. Hyvä että sika on voimissaan, siitä riittää pitkäksi aikaa vatsantäytettä, kun on sen aika. Lehmällä ei mene hyvin. Monet lehmät ovat menneet loppukesän paukkeesta umpeen, eikä heidän omansa ole poikkeus. Siitä ei ole tekijäksi, sillä ponnistelipa Arhipin rotuhärkä kuinka hyvänsä, ei tule lehmä tiineeksi. Jos keväällä tulee nälkä taloon, täytyy pistää lihoiksi ja hankkia uusi, vaan milläs hankit, kun talossa ei ole kopeekkaakaan rahaa. Saksan miehitysajalta on jäänyt nippu markkoja, joita Varvara kaiken varalta piilottelee vaatekaapissa villasukassa. Saksalaiset antoivat kyllä vaihtaa tšervoonetseja [4], mutta uudet vallanpitäjät eivät ota Saksan rahaa vastaan, niin että sama vaikka viskaisit hellan pesään.
[4] Tšervoonetseiksi (червонец) kutsutaan venäjän kielessä kymmenyksen arvoisia rahoja, mutta myös rahaa, erityisesti seteleitä, yleisemmin.
Murik alkaa taas haukkua hermostuneesti, eivätkä muutkaan kylän koirat pysy hiljaa, vaan nostavat kuononsa kohti sysimustaa taivasta ja ulvovat aivan kuin niiden sydäntä riipisi kauhea tuska – mitäs nyt, miten tästä eteenpäin, nähdäänkö enää huomista päivää?
Feofan ja Hariton ovat syöneet. He vievät astiat liedennurkalle suureen alumiinikattilaan, jossa odottaa haalea vesi. Radiota perheellä ei ole. Niinpä Feofanilla ei ole muuta tekemistä kuin kysellä, mihin pojalla oli asiaa.
‒ Äh, kunhan katselimme, tämä ynähtää.
‒ Kenen kanssa te sitten katselitte?
‒ Kenenkö kanssa, poikien tietenkin.
‒ Niin, ja miltä näytti?
Hariton kohauttaa olkiaan.
‒ Mutta teidän, poikien, täytyy käydä siellä kunnankomiteassa. Hoidatte paperit kuntoon, jotta saatte käydä kalassa, Feofan sanoo. ‒ Ilmoittaudutte ja ei muista kukaan mitään.
‒ Ja sitten mitä?
‒ Elämään alatte.
Hariton nyökkää, mutta koirat haukkuvat aina vain kovempaa, kumeasti, kaikkensa antaen. Niiden keltaiset hampaat ja kuola kiiltävät pirttien ikkunoista kumottavassa heikossa öljylamppujen valossa.
‒ Mitä ne villit tuolla lailla? Varvara kysyy tupaan palatessaan. ‒ Mutta niinhän nuo puhuvat, vanhat ihmiset, että koira on perkeleen kanssa liitossa. Eivätkä suotta puhukaan.
Feofan menee paitasillaan eteiseen, työntää nenänsä ovenraosta, tiuskaisee koiralle. Se jatkaa vain. Feofan työntää jalkansa kalosseihin ja astuu portaalle. Vaikka kuu ei ole vielä alkanut kasvaa, on matalalla roikkuvien lumipilvien päälle ilmestynyt merkillinen kumotus. Feofan tekee ristinmerkin.
Kylää lähestyy joku, juoksee kiireellä lumen naristessa askelissa, ja ensimmäisten talojen kohdalle ehdittyään hän karjuu kauheasti, niin että lähimmät koiratkin hiljentävät ääntään:
‒ Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa!
Huutaja juoksee talosta taloon, kolkuttelee porteille.
‒ Apuaaaaaa!
Nyt karjuja tulee näkyviin. Talveksi liian ohut, repeillyt kauluksellinen Saksan armeijan mantteli yllään, karvahatun toinen korvaläppä ylhäällä, toinen roikkumassa, silmät kauhusta seisoen ja säilykepurkista leikattu viisisakarainen rinnassa heiluen, syöksyy kylähullu Onissifor Feofanin luokse.
‒ Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa! Iesus-jumala [5],
armahda meidät!
Talosta kiirehditään kadulle, hänen tiensä suljetaan – puhu, onneton, mitä sinä karjut? Onissifor vajoaa lumeen polvilleen, nostaa katseensa ja kätensä kohti taivasta ja huutaa edelleen takoen ristinmerkkejä toisensa perään.
‒ Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa!
Maailmanloppu! Maailmanloppu on tullut! Isä jumala, anna minulle anteeksi, maailmanloppu on tullut!
[5] Vanhauskoiset eivät sano eivätkä kirjoita Jeesuksen nimeä venäläiseen tapaan Iisus (Иисус) vaan Isus (Исус). Suom. huom.: Suomeksi vanhan puhetavan vastine voisi olla Iesus.
Hän ei saa kerrotuksi mistä on kyse ennen kuin ihmiset valonkajon perusteella tajuavat, että täytäntöönpanokomitean rakennus, jota edelleen kutsutaan kunnantaloksi, on sytytetty tuleen.
Ei kulu puoltakaan tuntia, kun kylän läpi kaasuttaa kuorma-auto.
Paukkupakkasesta huolimatta molempien lokasuojien päällä kyyristelee sotilas, pyöreälippaiset PPŠ-konepistoolit ampumavalmiina.
Metsäveljiä kunnantalolla ei kuitenkaan ole.
Sotilasryhmä ja kaksi Alatskivin miliisiä säntäilevät ensin palavan rakennuksen ympärillä kuin päättömät kanat. Hermostunut asemies päästää luotisuihkun kylän reunasta alkavaan pensaikkoon, ryhmää johtavalta luutnantilta alkaa sadella moitteita.
Joku yrittää tutkia kunnantaloa sisältä ja lyö taimmaisen ikkunan aseenperällä rikki. Ilmaa saadessaan lieskat lyövät ulos. Samalla hetkellä julkisivun ikkunat antavat periksi kuumuudessa. Lumipeite on tähän saakka pitänyt katukivet viileinä, mutta nyt kuuluu halkeilevien kivien pyssynpauketta muistuttavaa raksetta. Uteliaat kyläläiset ajetaan kauemmas riviin, ja heidän käsketään ojennella vesiämpäreitä kädestä käteen, mutta siihen menee aikaa, sillä kaivoissa on öinen jääriite pinnassa ja veden saamiseen lähimmästä lammesta täytyy ottaa avuksi kirves. Pian kunnantalon ensimmäiset tukipuut pettävät, ja osa katosta sortuu sisään.
Peipsinrannan täytäntöönpanokomitean esimies saapuu reellä paikalle ja heittää loimen hevosen päälle. Vaikuttavatko lyhytkasvuisen miehen asialliset, tyynet liikkeet rauhoittavasti vaiko se, että kunnantalo, jonka kivikatto pala kerrallaan romahtelee sisään, on kaikista eniten hänen eikä kenenkään toisen murhe, mutta joka tapauksessa ihmiset rauhoittuvat. Jopa kylähullu Onissifor, joka on palannut tapahtumapaikalle, ja ulvomisesta väsyneet koirat vaikenevat. Sammutustöistä luovutaan ja kyläläiset kokoontuvat lähimmille taloille, joiden pärekattoja peittävä lumipeite on alkanut tiputella kuumuudessa.
Seinähirsille nakellaan lunta ja vettä.
NKVD:n [6] joukot saapuvat vasta aamulla.
Joku ylemmistä upseereista kiertää ympäri taloa ja lupaa ampua kaikki, jotka ovat talloneet ympäristöä. Yksi asia on silti selvä: metsään ei johda jälkiä.
[6] Neuvostojen Sosialististen Tasavaltojen Liiton Sisäasian Kansankomissio (НКВД) vastasi Neuvostoliiton sisäisestä ja ulkoisesta valtiollisesta turvallisuudesta ja toteutti sortotoimia. Organisaatio toimi tällä nimellä vuosina 1934‒1946. Edeltäjiä olivat mm. VTšeK eli Tšekaa (ВЧК), GPU (ГПУ), OGPU (ОГПУ), seuraajista tunnetuin on KGB (КГБ). Virallisesta nimestä riippumatta työntekijöitä kutsuttiin myöhemminkin NKVD:laisiksi tai tšekisteiksi
Kolki
1945
Ja Herra kulki heidän edellänsä, päivällä pilvenpatsaassa johdattaaksensa heitä tietä myöten ja yöllä tulenpatsaassa valaistaksensa heidän kulkunsa, niin että he voivat vaeltaa sekä päivällä että yöllä. (2. Moos 13:21)
Tuuli kahisuttaa kaislikkoa. Selkeinä päivinä auringon voima on aina vain vahvempi, mutta iltaisin rannassa polvia myöten lumessa seistessä, kun taivas hehkuu selän takana kaikissa punaisen sävyissä ja edessä, toisella puolen järveä, on jo varsin hämärää niin, ettei horisonttia meinaa erottaa, pujahtaa helmikuinen pakkanen nopeasti avonaisen lampaannahkatakin saumoista sisään, se sujahtaa ala- ja yläpuolelta ajaen keväänodotuksen kokonaan pois. Silloin ei lämmitä edes rakkaus.
Kämmenellä suojattu paperossi, jonka kitkerä maku viipyy Haritonin paleltuneilla huulilla, on koko ajan sammumaisillaan. Kaislikon ääni on kuiva, rapiseva. Eipä tiedä, onkohan se totta, mitä jostain Petja Jeršovista puhutaan. Että hän oli ollut sellainen mies, joka piti kovasti hanhien ampumisesta. Hän oli tuonut jostain siemeniä tai juurakkoja, ja nyt Peipsijärvellä on kaislaa joka paikassa. Jos lapset haluavat kesällä uimaan, täytyy talloa korkean kaislikon läpi, varpaiden välit mudassa, paljaat jalat naarmuilla. Jotkut taas sanovat, että se oli itse asiassa Omedun kylän virolainen, joka toi kaislat Peipsille. Eikä mitään ammuttavia hanhia ole nähty. Ja mitä niistä hanhista enää, kun kaikki kiväärit on piilotettu huolella. Jos löydetään, vievät pois. Kylästä on viety monta miestä. Sanotaan, että sortajat, tilalliset viedään, mutta täällä ei ole kellään ollut maata tai suurempia rikkauksia. Jopa kylänvanhin Arhipin perhe, jolla sentään oli ennen viisi hevosta ja neljä lehmää, kulkee samanlaisissa vaatteissa kuin kaikki muutkin.
Hariton vetää viimeiset henkoset. Näyttää siltä, ettei Apollinaria tänään pääsekään kotoa, ja pimeässä olisi kummallista tavata – kylällä kuiskitaan muutenkin.
Sahatut puut odottavat kotona pilkkomista. Kovasti on puita tehty, sekä lämmitystä varten että talohirsiksi tarvitseville. Voronjassa, missä sota poltti puolet taloista, nousee kylänraitin varteen nyt uusia rakennuksia, samanlaisia kuin on rakennettu jo satakunta vuotta ja kauemminkin. Toisessa päässä on pirtti ja kammarit, saman katon alla olkipurun ja kanankakan peittämä maalattiainen, pimeä, katollinen suojapiha [7]. Siellä säilytetään tavaroita, ja sen kautta sekä eläimet että ihmiset pääsevät talon seuraavaan osaan, navettaan. Toisinaan kammarit, katettu piha ja navetta ovat yhtenä rivinä, mutta useimmiten navetta kääntyy L-kirjaimen jalkana tontin sisäpuolelle, jossa voivat olla erillisinä rakennuksina sauna, aitta ja puuvajat.
[7] Pimeästä, katetusta suojapihasta (venäjäksi глухой двор) käytetään usein pelkkää nimitystä ”suojapiha”, myös viroksi, jota Peipsinrannan vanhemmat vanhauskoiset osasivat hyvin. Avoin piha-alue talon ympärillä on venäjäksi ”vapaa piha” (вольный двор).
Kalaverkot kuivuvat katetun suojapihan tai aitan katon yli kulkevilla hirsillä, ja vanhat naiset, jotka osaavat homman, solmivat niitä aina vain lisää. Kalastus jatkuu, kylän venekuntaa kutsutaan nyt prikaatiksi, pyynninjohtajan paikalla on nyt työnjohtaja. Vaikka kalaa täytyy antaa valtiolle, ei voi liikoja valittaa, sillä joka kodissa tirisee pannu ja kuplii keittokattila.
Ulkona Hariton antaa kirveelle kyytiä.
‒ Mitä nyt poika, sinähän lyöt sormesi kädestä, äiti Varvara moittii.
Hariton hakkaa vielä muutaman halon, että järven rannassa odottelun kylmyys kaikkoaisi luista ja ytimistä, mutta kauan hän ei viitsi työskennellä.
Varvara utelee: ‒ Noh, pääsitkö tapaamaan tyttöstäsi?
‒ Mitä sinä äiti koko ajan… Hariton torjuu.
Myöhäisellä päivällisellä vallitsee vaivaantunut tunnelma. Feofan moittii, ettei poika käy punaisissa kiihotuskokouksissa, joita uuden täytäntöönpanokomitean esimies järjestää. Edellisen esimiehen NKVD on vienyt pois, tietenkin siksi, että tämä antoi hävittää kunnantalon. Edison Vasiljevitš, uusi johtaja, on rusmanni, kotoisin ties mistä Neuvosto-Venäjän lakeuksilta. Tein selvää Berliinistäkin, kyllä minä teidän kanssanne pärjään, hän sanoo.
Kolkin pitkää keltaista rukoushuonetta ei ole suljettu, mutta siellä uskaltavat käydä vain vanhat naiset tärkeimpien pyhien aikaan, käsi kädessä lastenlasten kanssa. Eihän heitä pidätetä, ihmiset arvelevat.
Ovelle koputetaan.
‒ No niin, saimme, mitä tilasimme. Hariton, mene avaamaan! Feofan sanoo.
Sisään astuu Arhip, vielä vankkarakenteisempi kuin nuori Hariton, pieniä jääpuikkoja tummassa parrassaan. Kun hän riisuu takkinsa, eivät siihen jäätyneet pitkät harmahtavat hiukset meinaa irrota kankaasta. Arhip huomaa sen ja kajauttaa raikuvan naurun.
‒ No mitä teillä nyt ovi tuolla tavalla säpissä on, mitä ryöväreitä te enää pelkäätte?
Feofan kohauttaa harteitaan, pyytää anteeksi: ‒ Me ennen ei pantu lukkoon, mutta nyt, kuka sitä tietää.
‒ Niinhän se on, niinhän se on, Arhip myötäilee.
Hänelle annetaan vieraskuppi, siihen kaadetaan vahvaa uutetta ja samovaarista lasketaan kuumaa vettä päälle. Arhip ei ala odottaa teen jäähtymistä vaan menee heti asiaan.
‒ Kävin tänään kunnanhallituksessa, puhuin sen… Edisonin kanssa. Ensinnäkin, Hariton, älä leiki tulella – katsohan, jopa minulla on tässä… Hän menee takille ja kaivaa taskusta punakantisen kirjasen. Se on Kommunistisen puolueen manifesti.
Hariton tuijottaa ulos.
‒ Älä sitten kuuntele, älä kuuntele kylänvanhinta. Nuori mies, oikeassa aina, Arhip sanoo happamasti. ‒ Ennen kuunneltiin. Feofan, paljonko sinulla jo vuosia on?
‒ Viisikymmentäneljä, ei, viisikymmentäkolme on jumala antanut, Feofan vastaa.
‒ No katsohan, Hariton, viisikymmentäkolme – vaan minulla on pian kuusikymmentä. Ei muutu täällä mikään. Vot, puhutaan, että amerikkalaiset tulevat. Mutta mitä amerikkalaiset meistä? Heillä on Euroopassa sota sodittu, he haluavat myös olla kotona, ottaa vaimot, tehdä lapsia. Ja täälläkin ihmisten on elettävä, tehtävä työtä, synnytettävä lapsia. Ei ole sinulle kukaan pahaa tehnyt. Elä, tee työtä. Ennen elettiin rauhassa, ei puuttunut tsaari asioihimme – mutta nyt on nopeampia masiinoja, sähkö, telefoonit. Nyt pitää tehdä niin kuin tsaari haluaa.
‒ Totta, Arhip, täysin totta, Feofan säestää takaa. ‒ Sitä minäkin olen sanonut.
Hariton huokaa, nostaa katseensa vanhempien miesten puoleen. Hän ei itsekään tiedä, mistä uhma on kasvanut hänen sisälleen. Hän ei pitänyt saksalaisista, ei vaikka annettiin kunnolla ruokaa. Hän ei pitänyt valkoisia käsinauhoja kantaneista virolaisista, jotka kulkivat ympäriinsä sellaisin ilmein kuin olisivat ainoita isäntiä, valittu kansa, jonka rinnalla kellään ei ole oikeutta tallata tätä maata. Miksei voitu vain elää, ilman punaisia kirjoja ja luentoja?
‒ Olkoon, Hariton, mieti asiaa! Ja älä sinä, Feofan, painosta häntä, se ei ole hyväksi, tuputtaa ajatuksia nuorelle miehelle. Puhuimme ja se riittää, olkoon rauha hänen aatoksissaan, ja Jeesus Kristus ylentäköön hänen henkensä.
Arhip vilkaisee ikoninurkkaa, tekee ristinmerkin ja sujauttaa Kommunistisen puolueen manifestin takaisin takintaskuunsa.
‒ Mutta minulla on teille, hyvä perhe, vielä toinenkin asia. Jälleen kyläneuvostolta. Sellainen asia, että tulee rahareformi. Kaikki mitä on, vaihdetaan.
Feofan ja Varvara purskahtavat nauruun. Heillä ei ole mitään vaihdettavaa.
‒ Eivät ne kai särkiä vastaan rupea vaihtamaan, arvelee Feofan.
Arhip nyökkää.
‒ Eivätpä niin. Mutta rahaa vaihtavat niin, että joku kopeekka meidän tapaamme, oikeudenmukaisesti, mutta loput – yksi kymmentä vastaan. Jos on kokonainen kultakolikko, jäljelle jää rupla. Jos on rupla, jää kymmenen kopeekkaa. Ja kun edes annettaisiin vaihtaa kaikki… Teitä on kolme – auttakaa, hyvät ihmiset.
Hän kaivelee taas takkiaan. Sieltä tulee esiin aikakauslehteen kääritty setelinippu. Feofanin perhe ei ole aikoihin nähnyt niin paljon rahaa. Taitaa sittenkin olla totta se, mitä kuiskitaan: että oli valta mikä hyvänsä, raha löytää tiensä Arhipin taskuun, vaikka hän elää rehellisesti, kristityn tapaan.
Arhip laskee kolme setelinippua pöydälle.
‒ Ottakaa, vaihtakaa, ja omantunnon mukaan, tuokaa minulle.
‒ Totta kai, kylänvanhin, Feofan lupaa sen pidempään miettimättä.
‒ No mutta hienoa, Arhip sanoo. ‒ Voronjassa on ikonostaasi palanut, Tšornyi Posadissa on rukoushuoneen katto palasina. Minä en unohda niitä tapahtumia, haluan tukea. Siihen nämä rahat ovatkin. Mutta hyvä, jumalan rauhaa teille. Ja pankaa tosiaan ovi säppiin, eihän sitä koskaan tiedä.
Varvara seuraa verhojen raosta, miten Arhipin pitkä hahmo ei käänny satamaan päin. Sinne vievää tietä reunustaa toiselta puolelta ryteikkö ja kaislikko, ja toisessa reunassa talorivissä on kylänvanhimman koti. Mutta Arhip astelee kylänraittia muutaman talon toiseen suuntaan, on liukastua jäisellä portaalla, kopistelee ovelle, ja päästetään sisään.
‒ Ei koskenutkaan teehen, Varvara toteaa.
Kerrotaan, että Arhipin isällä kasvoi keskellä pirttiä tammi. Miksi pirtissä oli tammi ja mitä siitä seurasi? Paljonkin seurasi, ainakin vanhojen puheiden mukaan. Mutta olipa sen tammipuun kanssa miten hyvänsä, Arhip on perinyt tavallista enemmän mielenlujuutta. Kukaan ei ole määrännyt häntä kylänvanhimmaksi eikä hän ole mitenkään pyrkinyt asemaansa. Kaikki on tapahtunut itsestään, niin kuin tulevat kesät ja talvet, keväät ja syksyt.
Kolkin kylästä ei löydy miestä, joka ei kävisi järvellä kalassa; miehet merellä, naiset pellolla, sanotaan. Arhip ei ole poikkeus; hän keikkuu veneessä, pyytää jäältä. Pilkkimistä hän rakastaa yli kaiken, koska siinä ovat apuna hevoset. Usein hevoset ostetaan vain talven ajaksi, jolloin niitä tarvitaan kymmenien kilometrien pituisiin matkoihin järven jäällä kuljettamaan kalastusvälineitä ja saalista. Sitten saalis viedään kyliin ja kaupunkeihin ja vaihdetaan rahaksi. Mutta Arhipilla on ollut ympäri vuoden neljä tai viisi, joskus useampikin vahva kavioeläin talossaan – tammat, uljas ori ja vielä varsojakin.
Nytkin Arhip haistaa kodin jo kaukaa hevosen hien ja lannan hajun perusteella. Punavoimien palattua Arhip on kuitenkin jakanut hevoset ympäri kylää, jättänyt vain vanhan tamman ja nuoren tummaverisen siitosorin, josta sanotaan, että siinä on arabialaista.
Arhipin talo on pitkä ja toisesta päästä kaksikerroksinen kuten virolaisilla. Joillain tietysti leimahtaa joskus kateus, että miten tuolla on ja minulla ei, mutta ääneen kukaan ei uskalla syyttää häntä turhamaisuudesta, sillä on sellaiseen taloon perusteensakin: viisi poikaa asuu edelleen isänsä talossa, yksi vieläpä vaimonsa kanssa, ja hännänhuippuna tytär. Nuorimmat lapset Serafima ja Bogdan ovat peräti kaksoset. Arhipin vaimo kuoli heidän synnytykseensä.
Arhipilla on viisi poikaa – Zosima, Avram, Danila, Minei, Bogdan ‒, vahvoja miehiä, rautainen terveys ja rauhallinen luonne kaikilla, yksi on jo ukkomies, muilla on naimaikäiset tytöt kiikarissa. Kylästä ei löydy heille vastusta, mutta kukaan heistä ei voita voimakkuudessa Arhipia itseään, paitsi nuorin, miehen ikää lähestyvä Bogdan. Hän on isäänsäkin pidempi, laiha vartaloltaan, mutta voi sen kummemmin voimia keräilemättä nostaa yksin täysinäisen silakkatynnyrin tai vierittää suuren kiven paikaltaan. Hän on nopein juoksija, ja kun hän tarttuu airoihin, lentää paatti laineilla kuin olisi saanut moottorin. Tytöt katselevat Bogdania ja huokailevat, sillä hän on perinyt äitinsä hienot kasvonpiirteet ja korpinmustat hiukset. Tyttöjen huokauksissa voi kuulla imelien tunteiden ohella annoksen haikeutta – lieneekö synnytyksessä sattunut jokin onnettomuus vai onko jumala tuntemattomista syistä määrännyt niin, että Bogdanin silmillä voi katsoa vain sinne minne nenäkin osoittaa. Eivät auta edes pyöreät paksulinssiset silmälasit, joiden aiheuttama optinen harha saa hänen silmänsä näyttämään kummallisen pieniltä. Bogdanin kuulo on tarkka, hän löytää tiensä muiden, ilmaan kirjoitettujen merkkien perusteella, tuntee ihmisetkin askelista, mutta pyydäpä häntä sanomaan, montako venettä on järvellä tai montako pääskystä istuu puhelinlangalla, niin Bogdan ei virka mitään, hän ei näe veneitä, ei huomaa pääskysiä eikä johtoa.
Siksi onkin aina ollut niin, että kun nuoret miehet lähtevät vanhan uudenvuoden aikoihin [8] kylälle tekemään kepposiaan, kukaan ei uskalla kutsua Bogdania mukaan. Niin nytkin, maslenitsa-viikon lopussa [9]. Kylän lapset ja nuoret rakentavat lumilinnoja, kikattavat ja käkättävät, mutta kun ronskimmat nuorukaiset hiipivät omiin oloihinsa kertoakseen keskenään sellaisia juttuja, joita kuullessaan tytöt juoksisivat kiljuen karkuun, ja naukatakseen myötäpäivään kiertävästä pullosta sielun ravintoa, Bogdan jää porukasta.Tytöt kerääntyvät hänen ympärilleen, laulaa lurittelevat, nykivät kädestä – komealla Bogdanilla ei ole kai koskaan ollut aikaa huomata, ettei häntä pidetä aivan samanlaisena kuin muita.
Pian punainen auringonkehrä laskeutuu horisonttiin.
Vanhemmat kyläläiset ovat käyneet välillä pirtissä lämmittelemässä ja palaavat nyt juhlapaikalle. Jättiläismäisellä olkisella maslenitsa-nukella ei ole enää paljon aikaa jäljellä. Koko viikon se on seisonut keskellä kylää, selkä pylvästä vasten ja kokko jalkojensa alla. Kun se lähtee, lähtee talvikin – ja on jo aikakin, sillä pajukossa, joka alkaa sen saman aukion reunasta, on urvut oksissa. Naiset ottavat nukelta korut, huivit ja rievut päältä. Sillä kertaa tikun raapaisee itse Arhip.
[8] Vanha uusivuosi (venäjäksi Старый Новый год) tarkoittaa vuodenvaihdetta juliaanisen kalenterin mukaan. Lännessä käytössä olevan gregoriaanisen kalenterin mukaan se osuu 1900- ja 2000-luvulla tammikuun 14. päivään. Vanhaa uuttavuotta juhlitaan pääasiassa slaavilaisissa maissa, mutta myös Sveitsissä (saksaksi alter Silvester) ja Walesissa (kymriksi Hen Galan).
[9] Maslenitsaa eli voiviikkoa (venäjäksi масленица) vietetään kahdeksan viikkoa ennen pääsiäistä eli helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa
Tarvitaan vain pala tuohta, ja kokko syttyy.
On tyyni sää. Savu nousee korkeuksiin pystysuorana patsaana.
– Juuri kuten on kirjoitettu… Varvara sanoo hiljaa, mutta se kuullaan, nyökytellään.
Liekit nielaisevat nuken, mutta puut palavat vielä kauan ja tulen keskelle pantu vanha männynjuurakko rätisee. Hariton, Pimen, Olimp, Jeremei, Varlam ja Merkul seisovat tulen ympärillä. Ainut pullo, joka on aiemmin kiertänyt, on jo tyhjä. Housuihin tarttunut lumi on alkanut sulaa ihon ja tulen lämmössä. Housut ovat kosteat, tarttuvat ihoon. Saapikkaatkin tuppaavat kostumaan sisältä, vaikka ne on lankattu huolella ennen juhlaa.
Merkul on innoissaan: – No pojat, mitäs sitten? Lähdetäänkö haastamaan voronjalaiset mies miestä vastaan?
– Äh, anna olla, Olimp paheksuu. – Nyt on kaikilla murheita enemmän kuin hevonen jaksaa vetää.
– No mutta, miten sitä saa synnit anteeksi, jos ei lyö nenää veriseksi?
– Jumala on meitä ennenkin rangaissut, riittämiin asti.
– Vot, tulihan sieltä baatjuška [10], Merkul sanoo pettyneenä. – No tämä oli kai sitten tässä.
Emmehän ole enää lapsia, jotka leikkivät lumessa. Kaikki koteihinsa ja lettuja syömään, heitetään uuninpankolle niin kuin vanhukset…
Muut kääntävät selkänsä Merkulille ja alkavat vaitonaisina tehdä lähtöä.
[10] “Isä-kultaa” tarkoittavaa sanaa (батюшка) käytetään venäjän kielessä sekä biologisesta isästä että hengellisessä yhteydessä.
– Heeeii, Merkul huhuilee. – Älkää nyt pahastuko, tulkaa, mennään meille. Meidän äidin letut ovat suuria kuin aurinko! Hunajalla vielä voitelee ja kanelia panee
päälle.
– Vai kanelia? Varlam teeskentelee hämmästystä. – Voi, Merkul, sittenhän me tulemme ja vot, ehkä jäämmekin teille asumaan. Ja sinäkin, Olimp, älä nyt ole nynny. Mennään käymään.
Mutta Merkulin äidillä on kaneli loppu, eikä uutta voi ostaa mistään. Virkamiehet ovat tulleet rekikyydillä, automaattiaseita kantavat miliisit mukanaan, pistäneet kaupan kiinni ja vieneet kaiken vähänkin arvokkaan tavaran mukanaan. Puodinpitäjä istuu kotonaan, matkalaukku pakattuna ja rauhoittelee vaimoa, vaikka hänen omat kätensä tärisevät, sillä pian tullaan varmaan hakemaan. Minne henki pakenet – metsään vai kaupunkiin –, joka tapauksessa kuolet nälkään tai jäät kiinni ja tulet ammutuksi.
• • •
Vahur Afanasjev
Serafima ja Bogdan -katkelma sisältää kaksi ensimmäistä lukua Vahur Afanasjevin samannimisestä romaanista. Se on 560-sivuinen eepos neuvostoajasta, jolloin sortotoimet tuhosivat pienen uskonyhteisön kulttuurin.
Mitä kaukaisemmista maista tarina kertoo, sitä jännittävämpää, ajatteli kirjailija Vahur Afanasjev pitkään. Matkustelu ja ulkomailla asuminen kuitenkin opettivat, että ihmisten elämän perusteet ovat kaikkialla sittenkin samat.
Kolmikymppisenä Afanasjev (s. 1979, Tartto) oivalsi, että eniten tietoa ihmisenä olemisesta saattoi ammentaa omasta kotiympäristöstä. Niinpä hän alkoi löytää romaanin aineksia tutulta seudulta. Afanasjevin vanhemmilla on kesämökki lähellä Peisijärveä. Venäjänkielisten vanhauskoisten asuttamat rantakylät tuntuivat kotimaisen eksoottiselta kuvauskohteelta.
Afanasjev oli julkaissut aiemmin kuusi runokokoelmaa, kaksi tarinakokoelmaa, matkakirjan ja kolme romaania, mutta romaani Serafima ja Bogdan (2017) oli täydellinen läpimurto. Se pysyi kymmenen myydyimmän kirjan joukossa vuoden päivät, kahmi kaikki mahdolliset virolaiset kirjallisuuspalkinnot ja siitä on otettu jo neljä painosta. Kriitikot kiittelivät, ja kansa luki.
Serafima ja Bogdan ovat sisarukset, joiden elämän yhteiskunnan suunnan muutokset määrittävät. Serafima päätyy onnettomaan avioliittoon virolaisen miliisipäällikön kanssa. Bogdan vangitaan, mutta hän onnistuu pakenemaan ja asettuu asumaan metsäpirttiin.
“Värikkäiden kyläihmisten elämänfilosofian avaaminen lomittuu rikoselokuvamaisen koukuttavan juoneen, vanhatestamentillinen kauhu kummalliseen kansanhuumoriin, dokumentaalisuus maagiseen realismiin”, kuvataan takakannessa oivallisesti. Suomentajalle tekstistä tekevät erityisen mielenkiintoisen runsas historiaan ja kulttuurin liittyvä sanasto sekä vanhauskoisten puhumaa venäjää jäljittelevä sanajärjestys. Afanasjev on monin paikoin käyttänyt dialogissa virolle epätyypillistä käänteistä sanajärjestystä, ja hänen ratkaisujaan olen jäljitellyt myös suomennoksessa.
• • •
Outi Hytönen
Outi Hytönen (s. 1988) on urheilu- ja kirjallisuustekstien sekatyöläinen, jonka lempilaji on virolaisen proosan suomentaminen. Hän on suomentanut Kätlin Kaldmaan romaanin Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki, 2017) ja Kai Aareleidin Korttitalon (S&S, 2018).