Viro-instituutin uuden kirjallisuuden käännösjulkaisu Nippernaati 3 on ilmestynyt. Se sisältää novelleja, runoja ja romaanikatkelmia yhteensä kymmeneltä virolaiskirjailijalta, joiden tekstejä ei ole juuri tai lainkaan suomennettu ennen kuin nyt. Antologiasarjan tarkoituksena on esitellä tuoretta virolaista kaunokirjallisuutta suomalaiselle lukijalle – säännöllisesti, kerran vuodessa, kaupallisen kustantamisen kovien myyntipaineiden ulkopuolelta. Kääntäjillä on tekstin valinnassa tärkeä asiantuntijarooli.
Lukija saa Nippernaatinsa edelleen ilmaiseksi, minkä ovat Viron puolelta mahdollistaneet Viron kulttuuriministeriö ja Viron kulttuurirahasto ja vastaavasti Suomesta WSOY:n kirjallisuussäätiö sekä yhdistykset Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ja Viro-instituutin ystävät.
Ennen kuin toivotamme mielenkiintoisia lukuhetkiä, tässä lyhyet esittelyt tämänkertaisista päähenkilöistämme:
Kun kerran hommaan ryhtyy, se kannattaa tehdä näyttävästi! Niinpä kattauksemme alussa on Olavi Ruitlasen huikea kalajuttu Arja Korhosen mestarillisena suomennoksena/savonnoksena. Ei voi kuin toivoa, että Ruitlasen romaani löytäisi Suomesta kustantajan.
Piret Jaaksin novellit ovat kummia, samoin hänen henkilönsä, nuo omalaatuiset, traumatisoituneet sankarit, joita Jaaks kuitenkin kuvaa lämpimän hyväntahtoisesti. Piret Jaaksia suomentaa Annamari Typpö.
Mihkel Mutt on virolaisen nykykirjallisuuden maamerkkejä. Häntä pidetään brittiläisen huumorin ilmentymänä maansa sanataiteessa. Muttin tuoreimman teoksen ”Viron ympärileikkaajan” päähenkilö päättää ympärileikkauttaa itsensä henkisesti eli muuttua muuksi ja olla olematta virolainen mies. Ongelmakenttä ei ole Virossa vieras eikä varmasti Suomessakaan: joskus olisi helpompaa ja kätevämpää olla jotain muuta kuin pienen, tuntemattoman, syrjäisen kansan edustaja. Mutta mikä sitten ja kuinka? Muttia on suomennettu jonkin verran, tällä kertaa näppäimistöä naputti Raija Hämäläinen.
Mart Kanguria on jo ehditty jopa kutsua neroksi, mutta ainakin yhtä nousujohteista kaavaa hän noudattaa: julkaisee runokokoelman ja voittaa sillä palkinnon. Heidi Iivarin suomennoksina Kangurin sanaleikit ja soinnutukset kestävät tuon runolle aina niin kriittisen hypyn kielestä toiseen.
Muusikko ja tarinankertoja Veronika Kivisilla on arjen tarkkailija. Hänen säkeensä tulevat milloin lapsiperheestä, parisuhteesta, paikallisjunasta, kadulta tai lähikaupasta. Suomennokset ovat Raija Hämäläisen käsialaa.
Muusikko ja runoilija Jaan Pehkin tuotannossa arki ja arkisuus ovat vahvasti läsnä, mutta myös täynnä päättömyyksiä ja hupaisia kuvakulmia. Eräänlaisena monumenttina on mukana vuoden 1994 syyskuun lopun päivistä kertova pitkä runo. Jaan Pehkin runot on valikoinut ja suomentanut Merja Aho.
Nuori Eda Ahi on taituri, sillä sitä pakottoman tuntuinen loppusoinnuttelu ja riimittely ehdottomasti edellyttää. Ahi on kuin tuulahdus menneestä, mutta yhtä aikaa uutta luova ja raikas. Luonnollisesti mitallisuus vaatii kääntäjältäkin paljon. Haasteisiin on tarttunut Anna Kyrö, jolla on varmat, harjaantuneet otteet.
Tiina Laanemin kynästä on ilmestynyt novelleja, romaaneja ja näytelmiä. Laanem on sujuva kertoja, jolla on kiinnostavat henkilöt. Varja Arola poimi katkelmaksi Laanemin tuoreimman romaanin aloituksen.
Sven Vabarin novelli Anniina Ljokkoin suomennoksena tulee suoraan Viron katutaidepääkaupungista Tartosta ja kertoo huippukiehtovan modernin tarinan. Katutaiteesta – graffiteista ja muraaleista – on tullut osa eurooppalaisten kaupunkien katukuvaa ja anonymiteetilla leikittelevistä taiteilijoista sen airuita. Kenties Vabarin novelli on nyt laajalle lukijakunnalle ymmärrettävämpi kuin vielä muutama vuosi sitten.
Valdur Mikita on yksi viime aikojen virolaisen kirjallisuuden mielenkiintoisimmista ilmiöistä. Kirjoittamalla metsästä ja kielestä, luonnosta ja kulttuurista hän on ikään kuin lahjoittanut ne virolaisille uudestaan, saanut huomaamaan ne ja pitämään niitä omina. Teksteihinsä Valdur Mikita suhtautuu hyvin omintakeisesti: ne ovat jatkuvassa muutoksessa, niitä voi ja pitää editoida vielä ilmestymisen jälkeenkin. Esittelemme Mikitaa Hanna Pippurin suomennoksena Nippernaatin ankkuripaikalla, ikään kuin vielä alleviivaamassa sitä, että virolaisella kirjallisuudella voi olla annettavaa suomalaiselle lukijalle. Viro ja Suomi ovat niin lähellä toisiaan – eihän meitä erota kuin kieli. Ehkä mikitalainen metsäläisyys voisi puhutella uudella tavalla myös ikänsä saloilla samonnutta suomalaista?