Kuva: Kulle Raig Lennart Meri -näyttelyn avajaisissa vuonna 2014 / Viro-instituutin arkisto.
Kulle Raig toimi Viro-instituutin Suomen toimiston johtajana vuosina 1995-1998. Oheisessa tekstissään Kulle muistelee alkuaikoja instituutin toimistolla Mariankadulla.
Kulle Raigilla on pitkä työhistoria Viron ja Suomen kulttuurisillalla. Viro-instituutin johtajuuden lisäksi hän on työskennellyt Suomen Viro-yhdistysten liiton toiminnanjohtajana, viro.nyt -lehden päätoimittajana, Viron Suomen-suurlähetystön lehdistö- ja kulttuurineuvoksena sekä radiotoimittajana Virossa ja Suomessa. Lisäksi Raig on tunnettu virolaista kulttuuria ja Suomen ja Viron suhteita käsittelevistä kirjoistaan, kuten vuoden 2011 teoksesta Pitkä matka lähelle tai Lennart Meren ja Georg Otsin elämää kuvaavista teoksista.
vt. eesti keeles all!
Kulle Raig, toiminnanjohtaja 1995-1998
Aluksi oli tyhjä huone, jossa oli vain tuoli ja lattialla puhelin.
Oli syyskuu 1995, oltiin Helsingissä osoitteessa Mariankatu 8. Ensimmäisen Viron rajojen ulkopuolelle perustetun Viron kulttuuri-instituutin oli määrä tuoda sisältö tuohon tyhjään tilaan. Ministerit Peeter Olesk ja Tytti Isohookana-Asunmaa olivat allekirjoittaneet maiden välisen sopimuksen huomattavan juhlavin menoin. Minua, uuden instituutin ensimmäistä johtajaa, siivittivät Kadriorgista saapuneet sydämelliset onnittelut.
Lennart Meren mukaan saamani työsarka oli loputtoman laaja. Hän oli tietenkin oikeassa. Juhlalliset avajaiset Aleksis Kiven päivänä 10. lokakuuta 1995 olivat Suomessa varsinainen yhteiskunnallinen tapaus, mihin saattoi vaikuttaa sekin, että instituutin saapui avaamaan lahden toiselta puolelta itse Lennart, kulttuuriedustustoajatuksen isä. Avajaisten aikaan tila ei enää ollut tyhjä: olimme saaneet valmiiksi ensimmäisen näyttelymme, Oskar ja Aino Kallaksen rakkaudesta kertovan näyttelyn Palava rakkaus. Meille oli hyvin tärkeää aloittaa noista kahdesta Suomen sillan kulkijasta. Avajaisissa väkeä oli paljon, pidettiin puheita ja kilisteltiin samppanjalaseja. Tietenkin Viron ja Suomen yhteisen lapsukaisen, uuden instituutin, kunniaksi.
Siitä pitäen töitä oli paljon, mutta tekijöitä vähän. Meitä oli kolme hoitamassa tuota loputtoman laajaa työsarkaa. Kiitokset vielä jälkikäteen Liisa Ojaveerille ja jo poismenneelle Piret Sulgerille! Aikaa ja vaivaa säästämättä teitte valtavasti töitä, olitte uskomattoman omistautuneita sille. Meillä oli pulaa rahasta ja ylipäänsä resursseista. Emme valittaneet, mutta Viron ystävä, samaten jo poismennyt Esko Ollila, antoi hyvän vinkin: jos perustettaisiin Viron-instituutin ystävien seura, siitä voisi koitua sekä aatteellista että taloudellista hyötyä. Ajatus toteutui 13. huhtikuuta 1996 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Niin saimme tehokkaan verkoston, joka toi helpotusta. Käsittääkseni seura toimii edelleen.
Johdin instituuttia vuoden 1998 loppuun asti. Kahdesta ensimmäisestä työvuodesta laadin koosteen, vuosikirjan. Toimintakertomuksen lisäksi siinä oli artikkeleita, jotka ovat säilyttäneet arvonsa näihin päiviin saakka ja joita vielä nykyäänkin, 20 vuotta myöhemmin, käytän tarvittaessa. On sääli, ettei vuosikirjojen julkaisemista jatkettu. Kirjaa selatessani näen, miten paljon saimme aikaan.
Toimme Suomeen näyttelyitä ja teatteria, lähinnä balettia ja nukketeatteria, järjestimme viron kielen opettajille täydennyskoulutusta jne., jne. Meillä oli myös erinomaisia suomalaisia apulaisia – instituutin kanssa haluttiin tehdä yhteistyötä! 90-luvun puolivälissä Viro oli edelleen ns. uusi juttu. Etenkin sukupolvelle, jonka koulukirjoissa olimme olleet olemassa vain Neuvosto-Eestinä, yhtenä imperiumin osavaltiona. Mutta kun kiinnostus kerran oli suurta, vastasimme kysyntään: kiersimme ympäri Suomea luennoimassa Viron historiasta ja kulttuurista. Kiitollisia kuulijoita riitti. Ja niin riitti myös seminaareihimme. Eräältä luentokiertueelta minulla onkin riipaiseva muisto. Puhuttuani vuosien 1939 ja 1940 tapahtumista Virossa näytin dokumentin siitä, miten puna-armeijan kolonnat 18.10.1939 ylittivät Narvassa Viron rajan. Kun olin lähdössä pois, näin käytävällä nuorehkon naisen tuijottamassa ulos ikkunasta. Nainen kääntyi, ja hänen silmänsä olivat kyynelissä. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut asioista, joista olin puhunut.
Neljännesvuosisata on pitkä aika. Lapsukaisesta, jonka kunniaksi aikoinaan kilisteltiin samppanjalaseja ylevissä tunnelmissa ja jonka toinen vanhempi Lennart Meren mukaan oli suomalainen ja toinen virolainen, on nyt kasvanut vahva ja toimelias 25-vuotias. Paljon onnea!
Kulle Raig,
johtaja vuosina 1995 – 1998
Alkuperäistekstistä kääntänyt Varja Arola
Kulle Raig, juhataja 1995-1998
Alguses oli tühi tuba tooli ja põrandal lebava telefoniga.
Oli september 1995 Helsingis aadressil Mariankatu 8. Tühja ruumi pidi hakkama sisuga täitma Eesti esimene väljaspoole oma piire rajatud kultuuriinstituut. Maadevahelise lepingu olid märkimisväärse pidulikkusega alla kirjutanud ministrid Peeter Olesk ja Tytti Isohookana-Asunmaa. Mind, uue institutsiooni esimest juhatajat, tiivustas Kadriorust saabunud südamlik õnnitlus. Lennart Meri sõnul olin saanud määratu laia tööpõlluga ameti. Tal oli loomulikult õigus. Pidulik avatseremoonia Aleksis Kivi päeval 10. oktoobril 1995 oli Soome ühiskonnas tõeline sündmus, ehk ka seetõttu, et asutuse avamiseks oli üle lahe Helsingisse tulnud Lennart ise, kultuuriesinduste loomise mõtte algataja. Selleks ajaks polnud tuba enam tühi: olime valmis saanud oma esimese näituse Palava rakkaus, mis rääkis Aino ja Oskar Kallase armastuse loo. Neist kahest Soome sillal kulgenust alustamine oli meie jaoks väga tähtis. Rahvast oli tookord palju, peeti kõnesid ja kõlistati šampuseklaase. Ikka Eesti ja Soome ühise lapsukese, uue instituudi terviseks.
Edaspidi oli tööd palju, aga tegijaid vähe. Olime kolmekesi kogu seda määratut tööpõldu harimas. Tagantjärele veel tänud Liisa Ojaveerile ja nüüdseks lahkunud Piret Sulgerile! Teie pühendumus oli uskumatu, aega ja vaeva säästmata tegite ära tohutu töö. Meil nappis raha ja üldse ressurssi. Kurtmas ei käinud, aga Eesti sõber, ka meie hulgast lahkunud Esko Ollila, andis head nõu: teeme Eesti instituudi sõprade seltsi, sellest võiks olla abi nii aateliselt kui ka majanduslikult. 13. aprillil 1996 saigi mõte teoks Soome Kirjanduse Seltsi pidusaalis. Saime tõhusa võrgustiku, mis tõi kergendust. Olen aru saanud, et selts tegutseb praegugi.
Juhatasin instituuti 1998. aasta lõpuni. Esimese kahe tööaasta kohta koostasin kokkuvõtte, aastaraamatu. Lisaks tegevusaruannetele sisaldas see mitmeid tänapäevani oma väärtuse säilitanud artikleid, mida ka nüüd, 20 aastat hiljem, vajadusel kasutan. Mul on kahju, et see väljaanne ei saanud jätku. Raamatut lehitsedes näen, kui palju me siiski jõudsime ära teha.
Tõime teatrit, peamiselt balletti ja nukuteatrit, näitusi, korraldasime täienduskoolitusi eesti keele õpetajatele jne, jne. Meil oli ka suurepäraseid soomlastest abilisi – instituudiga taheti koostööd teha! Üheksakümnendate teises pooles oli Eesti ikka veel n.ö uus asi. Seda eelkõige põlvkonnale, kelle kooliõpikutes eksisteerisime vaid Neuvosto-Eestinä, ühena impeeriumi osariikidest. Aga et huvi oli suur, vastasime nõudlusele: Eesti ajalugu ja kultuuri puudutavate loengutega sai läbi sõidetud kogu Soome. Tänulikke kuulajaid jätkus. Nii nagu neid jätkus ka meie seminaridele. Ühelt loenguturneelt ongi mul üsna kriipiv mälestus. Olles rääkinud 1939. ja 1940. aastate sündmustest Eestis, näitasin filmi, kuidas Punaarmee kolonnid ületavad 18.10.1939 Narvas Eesti piiri. Lahkudes nägin koridoris noorepoolset naist aknast välja vaatamas. Naine keeras ringi, silmis pisarad. Räägitud asjadest ei olnud ta kunagi midagi kuulnud.
Veerand sajandit on pikk aeg. Lapsukesest, kelle auks löödi kord ülevas meeleolus kokku šampanjaklaase ja kelle vanematest üks oli Lennart Mere sõnul soomlane, teine eestlane, on nüüdseks saanud tegus ja tugev 25-aastane. Palju õnne talle!
Kulle Raig
Juhataja 1995 – 1998
#viroinstituuttisuomessa25