Muistikatko
Suomentanut Hannu Oittinen
Toimituksen kokouksen jälkeen Sten löysi itsensä pienen pöytänsä takaa. Ahtaat työolot olivat karjuvassa ristiriidassa viikkolehden koon ja vaikutusvallan kanssa, mutta koska toimituksessa tuli ehdottomasti pysytellä hiirenhiljaa, mistään päin ei kohonnut ainuttakaan karjahdusta.
Steniä lähestyi päätoimittajan assistentti, jolla oli turhan leveä lantio mutta kauniin symmetriset ja auttavaiset kasvot. Hän laski pöydänkulmalle jonkin tilastokatsauksen mutisten samalla jotain, mistä Sten noukki sanat yksinhuoltajaäidit, trendit ja avoliitto. Sten kohotti katseensa tulijaan, jonka silmäripset vaikuttivat tänään hieman huolettomasti ja häthätää värjätyiltä. Toisin paikoin ripsien väleihin oli takertunut rumia pikkuruisia paakkuja aivan kuin assistentti olisi tarkkaillut sotilassaappaiden plankkaamista liian läheltä.
”Miehet on ihan hirveitä urpoja”, assistentti teki läksiäisiksi lyhyen yhteenvedon.
Toimitus odotti Steniltä artikkelia yksinhuoltajaäitien tilanteesta. ”Koeta kirjoittaa trendikkäästi”, päätoimittaja kehotti. Leveiden lantioiden ohella hän rakasti myös juttua elävöittäviä valtavia taulukoita.
Sten tarvitsi kahvia. Hän nousi kurkkaamaan yli työpisteiden labyrintin. Sermeillä erotetuista bokseista nousi aika ajoin päitä kurottelemaan jonnekin – painuakseen sitten takaisin alas. Rauhallinen päivä savannilla ilman petoja.
Sten seisahtui toimituksen sihteerin eteen. Tämä hieroi ohimoitaan vähän typerän oloisena. ”Sten?” hän keksi sitten räpäyttäen moitteettomasti ehostettuja ripsiään.
”Haluaisin kahvia.”
”Kahvinkeitin on keittiössä”, sihteerikkö vastasi ekaluokan opettajan äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä.
Sten otti pari epäröivää askelta vasemmalle.
”Sten!”
Nuorukainen pysähtyi.
”Keittiö on tuolla”, sihteeri näytti vastakkaiseen suuntaan. Sten alistui pakon edessä, kääntyi kannoillaan ja lampsi kummasti tiehensä, aivan kuin häntä odottaisi salaperäinen retki vaaralliselle ja tutkimattomalle seudulle.
Keittiössä kaksi naiskollegaa supisi yhden mieskollegan kanssa. Sten etsi puhdasta kuppia ja kun hän viimein löysi sellaisen astiakaapista, hänen korvansa rekisteröivät katkelmia työkavereiden jutustelusta. ”Oli silläkin hirveä hame…”, ”kuusisataa euroa…”, ”hissi on taas rikki…”, naiset kailottivat. ”Kävi lisäämässä läskiä lintulaudalle”, mies kuittasi päivänpolitiikan, minkä päälle kaikki nostivat käden suunsa eteen ja nauraa hörähtivät. Kahvinkeittimen valintanäyttö muistutti lentokoneen ohjaamoa. Sten tuijotti sitä henkeään pidätellen, epäröivä sormi ojossa. Joku asetti hänen kuppinsa oikeaan kohtaan, ja erikoisella lumihiutalekuviolla koristeltu rakennekynsi painoi erästä nappulaa itsetietoisen varmasti.
”Mutta Sten, mistä lähtien sinä olet alkanut latkia kahvia?”
Sten ei ymmärtänyt kysymystä. Hän nosti kupin huulilleen. Kuuma neste maistui oudolta. ”Ja sitä paitsi kipsi poistetaan viiden viikon päästä”, ilmoitti mieskollega varastaen jälleen naisten huomion.
Palattuaan pöytänsä ääreen Sten ryhtyi kirjoittamaan juttua. Kun hänen yleensä piti ponnistella suunnattomasti keksiäkseen ensimmäisen lauseen, tällä kertaa jo ensimmäinen sana tuntui tuskastuttavan ylivoimaiselta. Mistä hänen pitikään kirjoittaa? Hän nousi kuikuilemaan boksin seinäkkeen yli hakien apua uneliaalta toimitukselta. Työpisteistä kohoavat kuiskaukset kietoutuivat sakeaksi ja kuumaksi puhuriksi, taivaalla paistoi tuhatwattinen keinoaurinko, vierusboksin antilooppi märehti purkkaansa humanitaarinen partatupsu väpättäen ja valmistautui lemppaamaan tyttöystävänsä Facebookissa kuuta kiertävälle radalle.
Kännykkään saapui viesti: ”Minun pitääkin matkustaa Riikaan. Hae tyttö tarhasta. Illaksi on pelmenejä. Suukkosia. Muru.”
Entä otsikko? Tai edes jutun aihe? Sten tutki tilastoa, jonka assistentti oli tuonut. Siinä oli jotain numeroita ja vuosilukuja. Mitä niistä oli tarkoitus kostua? Hän koetti olla viekas ja lähetti päätoimittajalle viestin, jossa pyysi tätä keksimään jutulle sopivan otsikon. Vastaus tuli melkein heti: ”Pane sama otsikko, jonka heitit toimituksen kokouksessa.”
Varttia vaille kuusi Sten tallensi tiedoston, jonka otsikon virkaa hoiti ilmaus: ”Riikaan yksinhuoltajaäideille trendikästä läskiä”. Otsikon lisäksi tiedostossa ei muuta ollutkaan. Sten ei oikein muistanut, mitä hän oli puuhaillut pöytänsä ääressä koko päivän. Ainoana seikkaperäisenä muistikuvana utuisesta työpäivästä näppäimistön hysteerinen naputtelu Stenin päässä soitti duettoa vierusboksista kiirivien sadististen naurunpurskahdusten kanssa.
Hissin oveen oli lätkäisty ilmoitus: ”Epäkunnossa. Sten ei huomannut sitä. Alas ajaessaan hän huomasi takinkauluksessa pitkän valkoisen hiuksen. Hän nuuhkaisi sitä ja pani karvan taskuun. Sen kaverit olivat kai matkalla Riikaan.
Sten ajoi konemaisesti, vailla mitään älyllistä panosta, Opelinsa lastentarhan portille. Oli pimeä ja kylmä. Stenin astuttua sisään häntä tervehti joku pojankloppia taluttava mies. Sten katsoi hämmentyneenä heidän peräänsä. Käytävässä hämmennys muuttui ahdingoksi. Ensimmäinen vai toinen kerros? Kun hän oli aikansa pyörähdellyt epätietoisena paikallaan, avautui eräs ensimmäisen kerroksen ovi ja ulos tuli syvästi huokaava nainen vetäen perässään paksuun turkkiin puettua olentoa; hän ohitti Stenin pukahtamatta mitään, vaikka heidän katseensa kohtasivat. Toinen kerros, Sten päätteli. Hän astui sisään lasten pukuhuoneeseen ja tervehti. Vanhemmat, jotka työlääntyneen oloisina seurasivat jälkikasvunsa pukeutumiskilpailua – se voitti joka pukeutui hitaimmin –, vilkaisivat tulijaa kummastuneina. Kukaan ei vastannut tervehdykseen. Sten kovetti sydämensä ja harppoi lattialla lojuvien vaatekasojen yli kohti salin ovea.
”Hei!” hän toivotti uudestaan ja hymyili maireasti, kuten arveli muidenkin isien tekevän.
Lastenkasvattajan silmälasit ja kolme yllättynyttä silmäparia porautuivat tulijaan.
”Hei”, vastasi pikkuinen pellavapäätyttö ja nousi ylös.
Kivi putosi Stenin sydämeltä. Hän kyykistyi ystävällisesti ja ojensi kätensä kohti tyttöstä. Tämä ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan.
”No, typykkä, eiköhän lähdetä kotiin?” Sten yritti vääntää vitsiä.
Kasvattaja nousi ja korjasi vaistomaisesti tytön suojaansa.
”Anteeksi, mutta kuka te olette?”
Sten pysytti väkisin hymyn huulillaan. Joku miehenpuoli yskäisi hänen selkänsä takana, jolloin sama kohtelias pellavapää juoksi Stenin ohi ja loikkasi ison miehen syliin. Sten mutisi anteeksipyyntöjä, nappasi kännykän taskustaan ja painui ulos teeskennellen saaneensa tärkeän puhelun. Pihassa hän käynnisti auton ja rupesi odottamaan. Kolmen vartin päästä lastentarhan ikkunoista olivat sammuneet kaikki valot paitsi ensimmäisestä kerroksesta. Sten oli jo poistumassa autosta, kun viereen kaahasi äkkiä iso maasturi. Siitä ryntäsi ulos ja kohti lastentarhaa mies pitkässä tummassa takissa, kännykkä korvalla. ”Miten niin et ehdi muka saada ilmoitusta valmiiksi!” Kimeä kiljahdus leikkasi ilmaa, kun ovi paukahti kiinni miehen perässä. Sten istahti takaisin autoon, katse ainoissa valaistuissa ikkunoissa. Pari minuuttia myöhemmin mies kiirehti takaisin kiiltävätakkinen nytty sylissään. ”Paina sitten hommia vaikka koko yö!” Hän avasi takaoven ja alkoi ahtaa nyttyä turvaistuimeen. ”Ei kiinnosta, pysy paikallasi, tämä on käsky!” Nytty ei pysynyt paikallaan. ”En minä sinua tarkoita!” Mies laski puhelimen kädestään ja painoi jotakin kaksin käsin. Kännykästä kuului loukkaantunutta mutinaa. ”Mitä!” Puhelin oli taas miehen kädessä. ”Miten niin että kenelle puhun, sinulle tietysti!” Nytty takapenkillä vaati jotain ehdottomasti ja kertakaikkisesti. ”Ole hiljaa!” mies kivahti niin puhelimeen kuin nytylle, samalla kun loikkasi ratin taakse.
Hiljaisuuden laskeuduttua Sten astui autosta. Ennen sisälle menoa hän vilkaisi vielä selkänsä taakse ajoradalle. Toivottavasti hän oli viimeinen. Kello oli pitkälti yli seitsemän. Hän avasi hiljaa oven, vailla vähintäkään isällistä elvistelyä, ja hiipi ryhmähuoneeseen. Nuori, omalla tavallaan sievä kasvattaja istui kahden tyttösen kanssa pöydän ääressä muovaamassa vahasta jotain olentoja. Stenin ajatukset harhautuivat ufoihin. Hän silmäili tyttöjä tarkasti, sillä kumpikin oli vaaleatukkainen, ja pingotti muistiaan kuin olisi puristanut mehua sitruunasta. Ei mitään tulosta. Sten turvautui alitajuntaan. Kumpi mahtoi miellyttää enemmän häntä itseään? Tytöt olivat kuitenkin kuin ketkä tahansa ikäluokkansa edustajat: vaaleatukkaisia ja rakastettavia, somasti puettuja, virheettömiä lapsellisessa kauneudessaan, vailla fyysisiä puutteita.
”Kukas sinulla oikein on siinä?” Kasvattaja kysyi toiselta tytöltä, joka oli taputtaa lätkytellyt valmiiksi ison kolmikulmaisen pään elukalle, jolla oli neljä pitkää kättä.
”Se on mun rakas iskä”, tytöntyllerö sanoi ja kiinnitti elukalle kiemuraisen punaisen hännän.
Sten kurtisti kulmiaan mutta kohta, kuin hellyydenpuuskan iskemänä, hän koputti ovenkamanaan ja katsoi hymyillen huoneeseen. Kaikki kohottivat katseensa häneen. Kasvattaja vilkaisi seinäkelloa.
”Viimeinkin! Ajattelin jo, että ette tulekaan!” nainen pudisti päätään ja hänen kasvojensa helpottuneella taivaalla välähtivät moitteen salamat.
Pikkuinen ufontekijä ryntäsi tuolistaan Stenin syliin. Sten häkeltyi mutta odottamattoman vahva halaus rauhoitti hänet pian. Hän tuijotti pöydälle valahtanutta muovailuvahamössöä pystymättä pukemaan ihmetystään sanoiksi. Kumpi oli epäilyttävämpää, sekö että hänellä oli vain kaksi kättä eikä yhtään häntää vai se, että keinoiskällä oli ylimääräisiä ruumiinjäseniä?
He lähtivät pukeutumaan.
”Iskä, missä äiti on?”
”Äiti lähti matkalle.”
”Mihin?”
Sten mietti. Mikä kaupunki se nyt olikaan, taisi alkaa koolla. Kaliningrad? Hän noukki puhelimen taskustaan ja etsi vaimon lähettämän viestin.
”Äiti matkusti Riikaan.”
”Sitten syödään taas pelmenejä”, tyttönen huokaisi.
Sten pysäköi auton ison ostoskeskuksen pihaan. Parkkipaikka oli melkein täynnä. Kaupassa hän nosti tytön ostoskärryyn istumaan ja suuntasi hyllyjen väliin. Tuon tuosta hän tutki tyttöstä hurmaantuneena kuin turisti, joka näkee ensi kertaa koalan. Tyttö hymyili, katsoi lempeästi takaisin ja hyräili jotain lastenlaulua. Sitten hän halusi pullaa. Sten nosti pitkon kassahihnalle ja otti lompakostaan pankkikortin. Kun hän oli kolmesti naputellut väärän PIN-koodin, kortti lukittui ja hän joutui etsimään taskustaan kolikoita. Pitko yhdessä, tyttö toisessa kädessä Sten palasi autolle. Hän käynnisti moottorin ja sammutti sen heti. Pelmenit! Hän selitti tilanteen tytölle ja lupasi palata muutaman minuutin päästä. Tyttö laulaa hymisi ja nyökytteli.
Kymmenen minuutin kuluttua Sten tuli ulos marketista kahden pullapitkon kanssa. Hän vilkaisi autojen loputtomia rivistöjä ja tunsi otsassaan piston, aivan kuin energinen kastemato olisi aikeissa porautua ihon ja kallon läpi suoraan aivojen sopukoihin. Hän oli jokseenkin varma siitä, että oli tullut paikalle autolla. Mutta millaisella? Hän riensi puolijuoksua autojen välissä arvioiden jokaista kulkupeliä. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän taisi jopa hetken hymyillä ottaessaan taskustaan auton avaimet. Opel. Se helpotti etsimistä. Hetken kuluttua hän jo seisoi erään Opelin luona painamassa kauko-ohjainta, mutta mitään ei tapahtunut. Kokeillessaan samaa toisen Opelin luona hän pudotti vehnäset maahan säikähdettyään vasten autonikkunaa hyökänneitä räksyttäviä koiria. Ne eivät olleet hänen koiriaan, Sten tiesi ja nosti pitkot maasta.
Puolen tunnin päästä asia alkoi valjeta. Hän oli tullut taksilla. Takuuvarmasti. Hän arveli jopa muistavansa taksikuskin: pitkään, tummaan takkiin sonnustautuneen hujopin, joka sähläsi koko matkan ajan turvavyönsä kimpussa ja käski matkustajaa pitämään turpansa tukossa.
Taksitolpalla odotti pari autoa. Hän istahti ensimmäiseen. Kuski taitteli sanomalehden kiinni, nollasi taksamittarin ja kysyi: ”Mihin ajetaan?”
Sten tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen. Kotiinko? Niin mutta… Hän katsoi ikkunasta pimeyteen. Missähän kaupunginosassa nyt mahdettiin olla? Mustamäelläkö? Ulkona näkyi satoja taloja, viisi- ja yhdeksänkerroksisia, jotkin niistä vielä korkeampia. Missähän talossa hänen kotinsa oli?
”Lähdetään”, hän sanoi kuljettajalle niin topakasti kuin pystyi.
Taksikuski vilkaisi merkitsevästi peruutuspeiliin ja lähti liikkeelle. Auto mateli hitaasti eteenpäin tehden kunnioittavasti tilaa jopa julkiselle joukkoliikennevälineelle. Sten tutki tummanharmaita taloja, jotka seisoivat sijoillaan ilmeettöminä, välittämättä vähääkään ohikulkijoista. Kuski tarkkaili asiakastaan. Huolellisesti ja tuntien levottomuutta, joka uhkasi äityä ärtymykseksi. Pysäkeillä seisoskeli ihmismassaa kuin jähmettyneitä molekyylejä, kirveellä veistetyt kasvot peruslukemilla. Kun taksi pysähtyi suojatien eteen, Sten katsoi katua ylittäviä tummia, laukkuja kantavia hahmoja, jotka olivat menossa jonnekin. Jokainen heistä oli ventovieras joltain tuntemattomalta linnunradalta.
”No mihin ajetaan?” kuski alkoi jo menettää hermonsa, vaikka tunnusti samalla itselleen, että vaikkapa sadan euron seteli rauhoittaisi oloa kummasti. Hänellä ei kuitenkaan riittänyt rohkeutta tarkastaa siististi pukeutuneen mutta epäilyttävästi käyttäytyvän, valmiiksi viipaloitua pullaa kanniskelevan miehen rahatilannetta. Myös Sten alkoi menettää toivonsa. Missähän kaupungissa nyt oltiin?
”Ajetaan hotelliin”, hän antautui lopulta.
”Kalliiseen? Edulliseen?” kuski vilkastui ja painoi kaasua.
Kolmen tähden hotelli keskikaupungilla otti Stenin vastaan liikoja utelematta. Kylmä ilma, puuduttava arkipäivä ja matkailusesongin päättyminen rohkaisivat tyrkkäämään huoneen avaimet kouraan kenelle tahansa ihmisen kaltaiselle olennolle, joka ei suoranaisesti löyhkännyt. Lomakkeessa tuli ilmoittaa vain etu- ja sukunimi, ja niiden selvittämiseksi Stenille kävi hyvin henkilökortti lunttilapusta.
Sten makasi vuoteella, ahmi pullaa ja surffaili kanavilla. Tunnin kuluttua viimeinenkin viipale oli syöty. Uutisissa kerrottiin parkkipaikalle unohdetusta tytöstä, joka huopaan kiedottuna kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Stenillä ei ilmekään värähtänyt. Hän vaihtoi kanavaa ja rupesi katsomaan koripalloa. Jonkin ajan päästä hän heräsi puhelimen viestiääneen. Joku Muru tiedusteli: ”Onhan teillä kaikki hyvin?”
”On”, Sten vastasi ja nukahti.
Aamulla Sten astui kylpyhuoneeseen. Peilistä häntä tuijotti nuori tyhjäkatseinen mies vaatteet rypyssä. Hän avasi suihkuhanan ja katsoi vesivirtaa pytyllä istuessaan. Kuuma vesi höyrysi. Sten ojensi oikean jalkansa virtaavan veden alle ja tunsi, miten kenkä ja sukka kastuivat, sitten jalkakin. Se hymyilytti Steniä. Hän nousi ylös, huomasi että huurtunut peili kieltäytyi kuvastamasta häntä enää ja poistui allapäin vaikka ei kovin pettyneenä.
”Jäättekö vielä toiseksi yöksi?” respaneiti tiedusteli Stenin ohittaessa hänet. Tunnetun virvoitusjuoman logolla varustettu seinäkalenteri viittasi lauantaipäivään.
”Sopiiko se?” Sten tarkisti.
”Totta kai”, neito vakuutti. ”Viipykää niin kauan kuin haluatte.”
Sten kiitti ja astui kadulle. Lotiseva kenkä jäätyi parissa minuutissa tönköksi ja varpaita kylmäsi ikävästi. Sten käveli ensin jalkakäytävällä, mutta huomasi pian, että oli ylittämässä leveää, monikaistaista ajorataa. Eikä suinkaan sieltä mistä piti. Hänen liikkeistään puuttui järkevyys ja selkeä päämäärätietoisuus mutta kiitos varhaisen lauantaiaamun kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Raitiotien keskellä hän rupesi aprikoimaan, mitä nuo kaksi loppumattomuutta kohti ojentuvaa teräskiskoa oikein tarkoittivat. Lähestyvä vaunu soitti varoitukseksi kelloa, mutta Sten vain tutki rautahökötystä uteliaana ja vailla huolen häivää. Niin iso ja liikkuu ihan itsestään! Kuljettajan oli pakko jarruttaa hampaat irvessä. Hän tuijotti ilkeästi miestä, joka tutki jotain raitsikan ajovalojen nippeliä kuin konsanaan insinööri, joka on saanut tehtäväkseen lisätä joukkoliikennevälineiden etulyhtyjen valovoimaa. Kun Sten astahti vaunun sivulle, kuljettaja avasi etuoven ja huusi vihoissaan: ”Mitä ihmettä te luulette tekevänne!” Sten tutki kysymystä joka kantilta, mutta koska ei löytänyt vastaukseen sopivaa näkökulmaa, ei reagoinut asiaan lainkaan. Hän nousi varovasti vaunuun, ja heti hänen päästyään ylimmälle askelmalle kuului vaunusta kimeä kiljahdus:
”Gunnar!”
Vaunun keskiosan ainoat matkustajat olivat nuori nainen ja pikkupoika, vaatetuksen perusteella laitakaupungilta kotoisin. Naisen suuret kauniit silmät välkkyivät ja hän piteli kasvojaan kaksin käsin.
”Gunnar!”
Sten astui kiinnostuneena lähemmäs. Nainen nousi ylös, ja kun Sten oli ennättänyt hänen luokseen, syleili tätä äkkiä lujasti päästämättä enää irti.
”Gunnar! Gunnar! Missä sinä oikein olet ollut?” Hän niiskutti ja pyyhki kyyneleitään. Sten silitti vaistomaisesti naisen selkää ja hiuksia, jotka roikkuivat pipon alta paksuna lettinä. Nainen katsoi miestä, suuteli tätä huulille, poskille ja silmille, samalla kun halaili ja syleili tätä alinomaa.
”Missä ihmeessä sinä oikein olet ollut koko tämän ajan?”
”Hotellissa”, Sten vastasi.
”Hotellissako?” nainen ei uskonut korviaan. Hän irtautui miehestä hellästi, katsoi tätä ja ravisti päätään. ”Hotellissa… vai että hotellissa… miksi ihmeessä, Gunnar?”
Sten kohautti olkapäitään. Häntä hävetti. Tosiaan, miksi juuri hotellissa.
”Gunnar, lähdetään kotiin.” Hän syleili taas Steniä. Äkkiä nainen muisti pojan, joka oli koko ajan tarkkaillut esitystä kummissaan. ”Karl, älä tuijota vaan tervehdi isääsi!”
Poika nousi kuuliaisesti ja tervehti.
”Tässä on poikasi Karl”, nainen niiskutti. ”Lähdetään nyt kaikki kotiin”, hän sanoi Stenille ja selitti sitten kääntyen pojan puoleen: ”Isi oli hotellissa. Niin, hotellissa.” Poika nyökkäili innokkaasti.
Yöllä Sten heräsi ja etsi vessaa. Pikkuruisessa asunnossa ei ollut monta vaihtoehtoa. Kun hän oli palannut olohuoneeseen, hänen katseensa osui poikaan. Kuu valaisi pienen nukkujan, niin että Sten saattoi vuoteen vieressä tarkastella häntä oikein läheltä. Kivan tuntuinen poika, viiden tai kuuden vanha. Karl. Hieno nimi. Hän kömpi perähuoneeseen. Sielläkin kylvetti kuun sinertävä valo nukkujaa leppeässä virrassaan. Naisen paksut tummat hiukset olivat valahtaneet leijumaan tyynylle kuin jossakin vedenalaisessa maailmassa. Naisen kasvot olivat surunvireisyydestä huolimatta oikeastaan kauniit. Hänen hiuksistaan kohosi aavistuksenomainen nakkien ja paistettujen perunoiden tuoksu. Gunnar. Nainen oli sanonut, että hänen nimensä on Gunnar. Sten meni eteiseen ja etsi lompakostaan henkilökortin. Hän koetti liittää tuntemattomat kirjaimet yhteen jos jollakin konstilla, mutta tuloksetta.
”Gunnar”, hän kuiskaili itsekseen. Kohautti sitten olkapäitään ja painui takaisin pehkuihin. Nainen tunki puoliunessa hänen syliinsä, ja Stenistä tuntui että hänen on hyvä olla.
Armin Kõomägi
Vuonna 1969 syntynyt Armin Kõomägi on virolainen liikemies ja kirjailija. Taloustieteestä valmistunut Kõomägi suoritti kahden vuoden asepalveluksen neuvostoarmeijassa. Hän on vuodesta 1993 lähtien perustanut partneriensa kanssa useita kauppa- ja logistiikkayrityksiä ja osallistunut esimerkiksi Viron rautateiden yksityistämiseen. Yhdessä liikekumppaniensa kanssa Kõomägi on rahoittanut uuden sukupolven virolaisohjaajien elokuvia sekä sponsoroinut eri tavoin virolaista taide-elämää.
2000-luvulla Kõomägi on julkaissut useita novellikokoelmia ja romaaneja. Novelli Anonyymit logistikot palkittiin vuonna 2006 Tuglaksen novellipalkinnolla. Kõomäen ensimmäinen romaani Pagejad (’Pakenijat’) ylsi Viron kulttuurirahaston myöntämän proosapalkinnon ehdokkaaksi 2009. Romaani Lui Vutoon puolestaan voitti Viron kirjailijaliiton romaanipalkinnon tänä vuonna.
Varmaotteisessa novellikokoelmassa Minu Mustamäe (’Minun Mustamäkeni, 2013’) Kõomägi palaa Tallinnaan nuoruutensa kaupunginosaan tavalla, jossa vallaton absurdi yhdistyy koskettavaan traagisuuteen. Muistikatko-novellin tapaan lukija tunnistaa teoksen kepeän otteen takaa yhteiskunnallista pahoinvointia ja suorastaan kafkamaista juurettomuutta.
Lue lisää kirjailijasta Viron kirjallisuuden tiedotuskeskuksen kotisivuilta!