Katutaiteilijat

Suomentanut Anniina Ljokkoi

 

Olette varmasti törmänneet kaupungilla vähintään johonkin niistä lukuisista, kummastusta herättävistä graffiteista, jotka usein muistuttavat mustavalkoisia sarjakuvia mutta joiden merkitystä on melko mahdoton ymmärtää. Kuvat on tehty erilaisilla tekniikoilla – yksinkertaisesti maalaamalla suoraan seinälle, jäljentämällä sapluunoilla tai kiinnittämällä liisterillä – mutta niiden käsiala on yleensä tunnistettavissa samaksi. Tai oikeastaan niissä voi selvästi havaita kahta erilaista käsialaa, vaikka ne silti muistuttavat monilta
osin toisiaan. Molemman tyylisissä graffiteissa ihmiset näyttävät epätavallisen
kontrastisilta, aivan kuin ne eläisivät Kuussa, jossa niiden ympärillä ei ole ilmakehää. Kuvat ovat miellyttäviä ja huomattavan taitavasti tehtyjä, vaikka niistä ei ihan täysin ota selvää, mitä ne lopulta yrittävät sanoa tai symboloida. Joskus niissä on myös tekstiä, jopa viroksi, mutta se sekoittaa asiaa entisestäänkin, sillä kirjoitettujen sanojen merkitys ja niiden keskinäinen yhteys jää täydelliseksi mysteeriksi. Toisinaan taas näyttää siltä, etteivät riviin ladotut kirjaimet muodosta yhtäkään tunnistettavaa kieltä. Ja toisinaan saamme nähdä
joitakin hieroglyfin kaltaisia, käsittämättömiä piktogrammeja. Ne näyttävät vähän siltä kuin niiden tekijät olisivat lapsia, jotka yrittävät leikillään keksiä ”oman kirjoituksen”, piktogrammien tai hieroglyfien järjestelmän. Ainakin minusta oli lapsena hauskaa tehdä aika ajoin sellaisia kokeiluja.

Ja totta puhuen tässä saattaa olla kyse samasta asiasta: joku, joka niitä kuvia, sanoja ja merkkejä niin nätisti piirtää seinille, yrittää mielestäni samalla tavoin luoda omaa kieltä, uutta kommunikointijärjestelmää. Tai yritti. En ole varma, onko ihminen nimeltä Kaido Pikne enää keskuudessamme. On myös mahdollista, ettei niitä ihmisiä ole
yksi vaan kaksi. Tai jopa useampi! Fakta on joka tapauksessa se, että niitä kuvia ja viestejä ilmestyy seinille edelleen.

Kaido Pikne oli erään kaverini paras ystävä. Hänen tarinansa, jonka nyt aion kertoa teille, onkin peräisin tältä kaveriltani, ja yritän sitä välittäessäni pysyä niin hyvin totuudessa kuin mahdollista. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että kaikki tässä esitetyt tulkinnat
ja motiivit ovat minulta peräisin. Mitään objektiivista katetta niillä ei ole. Tähän tarinaan liittyy niin paljon hämärää, että mahdollisia tulkintoja voi olla useita, myös minun omastani kovasti poikkeavia.

Kaido Piknen tarina on seuraava: Hänellä oli tyttöystävä, jonka kanssa he olivat olleet jo vuosia yhdessä. Aluksi Pikne ei itse tehnyt graffiteja, mutta hänen tyttöystävänsä, jonka nimi oli Sirle ja joka opiskeli Taidekorkeassa, oli todella kiinnostunut graffititaiteesta
ja piirsi paljon itsekin. Hän oli sen genren todellinen fani ja tekijä.

Häntä itse asiassa kiehtoivat graffitit paljon enemmän kuin nahkakoristelu, jota hän opiskeli Taidekorkeassa keskinkertaisin tuloksin. Graffititaide näytti olevan hänen todellinen kutsumuksensa. Hän luki ja etsi siitä ahkerasti tietoa kirjoista ja internetistä ja ennen kaikkea tietysti harjoitti graffititaidetta käytännössä kaupungin eri kohteissa.
Onkin varmaan hänen ansiotaan, että Tarttoon on viime vuosina alkanut ilmestyä ensiluokkaista graffititaidetta ja että Tartosta on alettu puhua Viron graffitipääkaupunkina. Epäilemättä kaikki graffitin harrastajat nauttivat hänen tyylistään ja taidostaan, mutta ei
voi vähimmässäkään määrin väittää, että hänestä olisi tullut mitään Banksyn kaltaista tähteä. Hänen kuvissaan ei ollut sitä nykytaiteelle ominaista poliittista tai sosiaalista jännitettä. Aivan kuten Pikne myöhemmin, hän teki melko obskuuria graffititaidetta, jolla ei ollut selkeää sanomaa. Siitä saattoi huomata vain joitakin viitteitä kirjallisuuteen
ja satuhahmoihin. Voi olla että se hämäryys ja ”selkeän sanoman” puuttuminen vähän verottikin Sirlen kuuluisuutta, jota hän ei tosin juuri tavoitellutkaan. Sirle ei tehnyt ”todellisesta henkilöllisyydestään” ja omien teostensa tekijyydestä mitään banksylaista mysteeriä, mutta hän pidättäytyi puhumasta taiteestaan ja selittämästä sitä. Graffitipiireissä, kuten nykytaiteessa muutenkin, oli sellainen suhtautuminen melko poikkeuksellista, ja niinpä Sirle ei ollutkaan paljon tekemisissä toisten taiteilijoiden kanssa eikä tehnyt heidän
kanssaan yhteistyötä.

Kiinnostavaa on muuten myös se, että Sirle ei pyrkinyt tekemään graffitejaan kovin näkyviin paikkoihin. Ennemmin hän kallistui toiseen ääripäähän ja toteutti töitään melko syrjäisissä paikoissa: hylätyissä taloissa, kellareissa, parkkihalleissa ja pusikoituneilla ja
hylätyillä tehdasalueilla, joilla ei liikkunut kodittomien lisäksi juuri muita… Niin että Sirlen ihailijoiden piti nähdä melko paljon vaivaa löytääkseen hänen työnsä. Voi olla, että hänellä oli ”piissejä”, joita ei ollut nähnyt kukaan muu kuin hän itse, sekä Pikne, joka taval lisesti kulki hänen mukanaan joka paikassa ihan jo turvallisuussyistä.

Vaikka ei Sirle nyt niin kovin tuottelias taiteilija ollut. Jollei hän tuntenut olevansa vireessä, hän kolusi muuten vain kaupungin kummallisimpia paikkoja. Sitä hän teki todella paljon, ja Pikne oli aina kuin mahdollista hänen mukanaan. Piknellekin se oli mieluista, hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta epäilemättä ideat heidän retkilleen tulivat juuri Sirleltä. Pikne olisi ilmeisesti halunnut olla vähän enemmän kotona ja kavereiden seurassa. Sirle vaali heidän suhdettaan, mutta erityinen koti-ihminen hän ei ollut. Kotona hän
keskittyi lähinnä graffajuttuihinsa ja suunnitteli, missä vielä voisi koluta ja maalata. Sirlen todellinen koti oli kaupunki. He kävivät Piknen kanssa usein yöllä kaupungilla. Tyttö piirsi maalasi, liimasi tai spreijasi töitään, Pikne valvoi kauempana, ettei paikalle osuisi poliisia tai ketään kantelupukin oloista kaupunkilaista.

Sirlen tyyli muistutti myöhempiä Piknen kuvia; epäilemättä Pikne, joka oli alun perin melko keskinkertainen piirtäjä ja vailla alan koulutusta, oppi käsialansa Sirleltä. Mutta vasta Sirlen katoamisen jälkeen. Se tapahtui täysin järjenvastaisella tavalla. Pikne ja Sirle olivat
kolmisen vuotta sitten kesällä noin kolmen aikaan yöllä joen rannalla. Sirle maalasi siellä niin sanotussa ”Vapaudensillan galleriassa”, joka sijaitsi Laikadun uuden ison sillan alla, ja Pikne oli vahdissa ylhäällä sillalla. Kun Pikne jossain vaiheessa huomasi kauempaa lähestyvän poliisiauton ja kiirehti sillan alle Sirlen luo, tyttö oli kadonnut. Häntä
ei yksinkertaisesti ollut missään. Pikne juoksi sillan alla edestakaisin, mutta ei nähnyt ristin sielua, ei edes ketään vierasta ihmistä. Oliko Sirle voinut pudota Emajoen ruosteiseen, mutaiseen, sameaan virtaan?

Sillalla oli ollut täysin hiljaista, yhtäkään autoa ei mennyt, kauempaa oli kyllä kuulunut muutama kalan pulahdus ja parin sorsan kaakatus, mutta Pikne ei ollut kuullut yhtään suurempaa molskausta, joka olisi viitannut ihmisen putoamiseen jokeen. Ei myöskään mitään hätähuutoja tai avunpyyntöjä. Pikne juoksi ympäriinsä molemmilla rannoilla, harhaili pimeässä puistossa, huusi ja huusi Sirleä, mutta oli jo kymmenen-viidentoista minuutin kuluttua valmis soittamaan poliisille. Yksi poliisipartio tulikin paikalle ja kutsui toisenkin apuun, mutta ketään ei löydetty.

Kaksi sukeltajaa painui sillan alle jo seuraavana päivänä. Sen jälkeenkin sillan ympäristöä ja joenpohjaa kauempaakin haravoitiin useita kertoja. Lehtiin ja ympäri kaupunkia – kiinnostavaa kyllä myös Sirlen itsensä tekemien graffitien päälle ja viereen – kiinnitettiin etsintäkuulutukset.

Järjestettiin valtakunnallisia etsintäoperaatioita, joihin osallistui viranomaisia, Sirlen ystäviä sekä täysin vieraita vapaaehtoisia. Olihan nyt jo koko tasavallan tiedossa, että Sirlellä oli tapana koluta epäilyttävissä paikoissa. Mutta Sirle oli kadonnut ja on sitä vielä tänä
päivänäkin.

Sirlen katoamistapa oli sen verran mystinen, että spekulaatioille siitä, olisiko hän itse saattanut riistää itseltään hengen, ei jäänyt juuri sijaa. Jonkin verran sitä silti pohdittiin yrityksenä löytää täysin absurdille tapahtumalle edes jonkinlainen selitys. Viisastelu ei kuitenkaan johtanut mihinkään, sillä Sirlellä ei näyttänyt olevan pienintäkään
itsemurhamotiivia. Sirle, siis 26-vuotias aikuinen nuori nainen, ei ollut psyykkisesti epävakaa tai tasapainoton, hänen elämässään oli kaikki enemmän tai vähemmän kunnossa ja heidän suhteensa Piknen kanssa oli enimmäkseen onnellinen. He olivat molemmat luonteeltaan rauhallisia, eivät ailahtelevainen tai riitaisa pari. Vaikka eihän
toisen ihmisen sisälle koskaan näe, varsinkaan jos hän on arvoituksellisesti
kadonnut.

Mitä poliisiin tulee, niin he epäilivät tietysti kaikkein eniten Pikneä, sillä puhtaasti objektiivisesta, etäisen kylmästä poliisinäkökulmasta katsoen tuntui kaikkein loogisimmalta, että Pikne tappoi Sirlen. Yksikään ristikuulustelu tai Piknen psyykkisen tilan arviointi
ei kuitenkaan tukenut syytöksiä. Piknellä ei ollut siihen mennessä ollut minkäänlaista kosketusta poliisiviranomaisiin. Hän oli taide historian maisteri ja työskenteli taidemuseossa tutkijana. Hänen pro gradu -työnsä aiheena oli muuten ollut Tarton kaupunkitilan kuvaaminen maalaustaiteessa baltiansaksalaisista alkaen. Hän oli, kuten
sanotaan, erittäin rauhallinen ja tasapainoinen ihminen, väkivalta oli hänelle vierasta, hän ei käyttänyt päihteitä, ei polttanut eikä kovin paljon juonutkaan. Teoria, jonka mukaan Pikne olisi tappanut Sirlen, tuntui kaikista, jotka Pikneä vähänkin tunsivat, täysin naurettavalta.

Se siitä siis, Sirleä ei löydetty, ja hänen läheistensä oli vain pakko jatkaa elämäänsä. Piknelle se oli melko tuskaista ja vaivalloista. Ensimmäiset kaksi kuukautta hän oli täydellisessä šokissa ja lamaantunut eikä pystynyt käytännössä tekemään mitään. Onneksi poliisi
ei vanginnut häntä epäiltynä rikoksesta, vaikka sitä aluksi harkittiin, vaan tyytyi kuulustelemaan Pikneä hänen äitinsä kodissa, jossa Pikne Sirlen katoamisen jälkeen asui. Turvallisessakaan ympäristössä läpi viedyt kuulustelut eivät tietenkään vieneet hänen tilaansa parempaan suuntaan. Hän ei poistunut asunnosta, söi olemattoman vähän ja
laihtui nopeasti. Hänen äitinsä kuitenkin huolehti hänestä; myös kylässä käyvät ystävät yrittivät nostaa hänen mielialaansa.

Hiljalleen Pikne näyttikin taas heräävän eloon. Hän alkoi taas käydä ulkona. Kaverini oli usein hänen mukanaan. Kuten hän minulle kertoi, Pikne ei näyttänyt kokonaan menettäneen tasapainoaan suuresta surustaan huolimatta, ja niinpä kaverinikaan ei pelännyt,
että Pikne olisi yrittänyt tehdä itselleen jotain. Hän oli järkevän oloinen kuten ennenkin. Kaveri tarjosi hänelle ulkona käydessä vain seuraa ja lohtua. He kävivät kahdestaan siinä pienessä asunnossa, jossa Pikne ja Sirle olivat vuosia asuneet. Pikne katseli vanhoja kuvia ja
muisteli mennyttä aikaa. Mutta kuten sanottu, Sirle ei ollut erityinen koti-ihminen. Hänen elämänsä tähtihetket oli sittenkin koettu Piknen kanssa kaupungilla luuhatessa ja maalatessa. Niinpä ei ollut ihme, että Pikne viihtyi vanhan kotinsa sijaan paremmin kaupungilla, jossa jalat veivät häntä kuin itsestään niihin paikkoihin, joissa oli vielä jäljellä Sirlen tekemiä graffiteja. Koko kaupunki oli täynnä Piknelle merkityksellisiä, intiimejä paikkoja. Jos Sirlen kummallisia, kryptisiä, surrealistisia graffiteja oli ylipäätään mahdollista jotenkin ”ymmärtää”, niin kaikkein parhaiten siihen pystyi epäilemättä juuri Pikne.

Pikne alkoi vähitellen kuvata Sirlen töitä, ja hän yritti myös kykyjensä mukaan kohennella niitä, sillä graffitin elinikä ei luonnollisesti ole kovin pitkä. Sirlellähän oli kotona tallessa kaikki onnistuneimmat sapluunat, joiden avulla pystyi nopeasti ja helposti spreijaamaan
uusia kuvia. Pikne myös tulosti Sirlen tiedostoista paperikuvia ja liimasi niitä paikkoihin, joista sama kuva oli revitty pois. Ainoastaan tyhjästä Pikne ei osannut piirtää ja maalata kovin hyvin, ja sen hän tiesi itsekin. Niinpä hän ei yrittänytkään palauttaa perinteisemmillä
tekniikoilla tehtyjä Sirlen töitä, ja se selvästi harmitti häntä. Hän halusi korjata sen puutteen. Hän alkoi intensiivisesti, suorastaan fanaattisesti, pakonomaisesti harjoitella piirtämistä. Sirlen graffitien vaalimisesta, niiden hengissä pitämisestä tuli hänen elämänsä pääsisältö.

Hän luki alan kirjoja, joita Sirleltä oli jäänyt, ja etsi netistä samoja aineistoja, joihin Sirlekin mitä ilmeisimmin oli tutustunut. Muutaman kuukauden kuluttua hän piirsikin jo paljon paremmin; puhtaasti teknisesti hänestä oli tullut vähintään paikallisella tasolla
verrattain hyvä graffititaiteilija, vaikkakaan hän ei luonut omia kuvia, vaan ainoastaan ”restauroi” Sirlen töitä ja nyt jo ”palautti” niitä piirtämällä uudelleen Sirlen pois pestyjä tai päälle piirrettyjä kuvia. Piknestä oli joiltakin osin tullut todella omaperäinen ”taideväärentäjä”, joka kuvia tehdessään pyrki jättämään vaikutelman, kuin
ne olisivat nyt jo graffitipiireissä legendaariseksi muuttuneen Sirlen tekemiä. Jutut Piknen pyrkimyksistä levisivät jonkin verran, ja jotkut Sirlen taiteen ihailijat paheksuivat Piknen toimintaa. Toiset taas antoivat sille hyväksyntänsä. Sillä kuka nyt oikeastaan on graffitin
tekijä? Tekijyys kun on tässä taiteenlajissa vähän monimutkaisempi juttu; taidetta luovien subjektien identiteetti on alusta alkaen ollut epäselvä ja salaperäinen. Identiteeteillä leikittely ja niiden salailu on osa graffitia. Niinpä monet graffitiharrastajat ymmärsivät, että Piknen puuhastelu traagisen kohtalon kohdanneen Sirlen taiteen parissa toi tämän taiteeseen suorastaan uusia, jännittäviä ja liikuttavia lisävivahteita.

Koko se inhimillisen surullinen tarina Sirlen kuvien takana vain lisäsi niiden kuuluisuutta. Siitä kirjoitettiin jopa parissa yhdysvaltalaisessa graffitiblogissa. Piknen ystäviä alkoi kuitenkin huolettaa se pakkomielteisyys, jolla tämä nyt omisti kaiken vapaa-aikansa Sirlen jälkeenjääneistä töistä huolehtimiselle. Se alkoi tuntua jo vähän tasapainottomalta. Piknen
olisi sittenkin jo pitänyt yrittää elää normaalia elämää, käydä töissä ja vaikka aloittaa tohtoriopinnot, kuten hänen suunnitelmansa oli ollut. Hän ei ollut tehnyt graduaan Tarton kaupunkitilan kuvaamisesta maalaustaiteessa ainoastaan tutkinnon takia, vaan aihe oli
syvästi kiinnostanut häntä. Hän oli saanut työstään runsaasti kehuja ja oli suunnitellut aiheen tutkimusta jatko-opinnoissa. Toisin sanoen Piknen olisi pitänyt elää omaa elämäänsä eikä kokonaan omistaa sitä Sirlen muiston vaalimiselle tai suorastaan Sirlen elämän stimuloimiselle, sillä se oli tytön katoamishetkestä lähtien ilmeisesti
tuomittu jäämään ikuisesti elämättä. Eihän Pikne voinut elää koko loppuelämäänsä kadonneen, ja sanotaan nyt suoraan, mitä ilmeisimmin kuolleen ihmisen varjona. Toisaalta hän oli kuitenkin saanut elämänhalunsa takaisin ja ehkä jopa elämänilonsakin. Hän touhusi
kyllä jatkuvasti Sirlen graffitien kimpussa, mutta oli taas innostunut, tapasi ihmisiä, nauroi ja vitsaili.

Niin tai näin. Tekisi mieli sanoa, että pian Pikne pääsikin yli kadonneen Sirlen varjona elämisestä. Jossain mielessä se on totta. Hän ei puuhannut enää, ainakaan koko aikaa ja ainoastaan, Sirlen teosten ”palauttamisen” parissa. Mutta tarina alkoi saada käsittämättömiä
käänteitä.

Piknen yksi mielipaikoista oli siellä Vapaudensillan alla, missä Sirle oli kadonnut. Kuten kaverini kertoi, Pikne ei tuijottanut tummaan virtaan ahdistuneena eikä muistellut itkien tuota surullista yötä.

Sen sijaan hän katseli aina Sirlen äkisti kesken jäänyttä työtä, mitä muuten katoamisen jälkeisinä kuukausina ei kukaan ollut rohjennut sutata eikä ”jyrätä”. Siitä oli pitänyt tulla perinteisen tyylinen graffiti, tietyillä väreillä maalattu, ja sen toteuttamiseen olisi kulunut jonkin verran aikaa. Sen vuoksi Pikne olikin vahtinut sillalla, että Sirle oli
saanut rauhassa keskittyä työhönsä. Sirle oli kuitenkin saanut valmiiksi vasta vaalean pojan pään ja sen taustalle huoneen nurkan, jota peitti tähtitaivasta kuvaava tummansininen tapetti. Samanlainen tähtitaivas näkyi myös ikkunasta pojan selän takaa. Siinä kaikki, pojan
vartalo ja muu huone olivat jääneet maalaamatta. Kukaan ei saanut tietää, mitä Sirle oli vielä aikonut kuvaan maalata. Pikne vieraili tuossa paikassa melkein joka päivä. Hän vajosi Sirlen kuvaa katsoessaan kuin transsiin; hän keskittyi siihen kuin buddhalaiset meditoijat,
jotka syventyvät pyhiin mandaloihin. Pikne saattoi tuijottaa kuvaa siinä mielentilassa vaikka tunnin yhteen menoon reagoimatta kavereiden yrityksiin puhutella häntä. Samalla hänestä tuli myös muuten epäsosiaalisempi, vaikka se ei ollut enää sitä apaattista depressiota,
joka hänet oli vallannut Sirlen katoamisen ja tuloksettomien etsintöjen jälkeen. Se oli fanaattista, pakkomielteistä keskittymistä tiettyyn toimintaan, jonka vuoksi rauhalliseen arkeen ja ystävien kanssa jutteluun ei yksinkertaisesti jäänyt aikaa.

Jossain vaiheessa Piknen ystävät huomasivat, että tuo Sirlen kuuluisa, kesken jäänyt työ oli maalattu valmiiksi. Poika ja tähtitapettinen huone näkyivät kuvassa nyt kokonaan täydessä loistossaan.

Lähempää katsoen näki, että tapetissa ei ollut ainoastaan tähtiä vaan
graffitille epätavallisen hienosti ja yksityiskohtaisesti kuvattuja pikkuruisia spiraalin muotoisia galakseja. Ne olivat suunnilleen sellaisia kuin kuuluisassa Hubblen avaruusteleskoopilla ottamassa kuvassa universumin kaukaisimmasta näkyvästä osasta, jota kutsutaan englanninkielisellä nimellä Hubble Deep Field. Samat galaksit näkyivät
myös ikkunasta pojan selän takaa. Muualla huoneessa lojui lattialla täysin tavallisia leluja – autoja, lelukaivureita, hyrrä, ehkä kaleidoskooppi. Pojalle itselleen oli piirretty avaruuspuku, joka jostain syystä loi vaikutelman kuin se ei kuuluisi ihmiskosmonautille, vaan jollekin ulkoavaruuden hahmolle. Pojalla ei ollut päässään kypärää, hän piti sitä kädessään, ja vaikka poika oli suloinen, hänen silmänsä olivat vähän oudon venyneet ja tummat; eivät välttämättä ihmisen silmät. Mielestäni niitä silmiä oli myöhemmässä viimeistelyvaiheessa muutettu; aiemmin ne olivat olleet ihan tavalliset ihmispojan silmät.
Mutta saatan myös erehtyä.

Oli tietysti ihan loogista, että Pikne oli piirtänyt Sirlen katoamishetkellä kesken jääneen työn valmiiksi. Kuva oli tunnistettavasti Sirlen tyyliä, jota kukaan ei hallinnut nyt paremmin kuin Pikne, joka oli auttanut Sirleä taiteen teossa ja myöhemmin entisöinyt tämän kuvia. Mutta oli hätkähdyttävää, miten hyvä kuva se oli! Kyseessä oli todellinen mestariteos, joka kuului epäilemättä Sirlen parhaimpiin töihin, tai oli ehkä jopa niistä paras, kuten eräs Piknen ystävistä sanoi. Se vain ettei se ollut Sirlen tekemä! Vaan Piknen, kenenpä muun.

Piknen paras ystävä kertoi kysyneensä Pikneltä, oliko tämä löytänyt kotoa Sirlen tekemän luonnoksen, sillä siihen mennessä Pikne ei ollut tehnyt omasta aloitteestaan ja mielikuvituksestaan vielä yhtäkään työtä, ei ”Sirlen tyylillä” eikä millään muullakaan tyylillä. Pikne ei ollut heti vastannut mitään, oli vain vaiennut kuin muuri. Lopuksi hän oli katsonut ystäväänsä silmiin ja vakuuttanut, että sen kuvan maalasi Sirle! Enempää ei Piknestä saatu puristetuksi ulos. Jos hän ylipäätään vastasi kysymyksiin, hän sanoi vain: ”En minä tiedä, en
minä tiedä. Minä en vielä tiedä.” Mitä se sitten tarkoitti? Halusiko Pikne sanoa tietävänsä, että Sirle elää – ja vieläpä täällä Tartossa – ja jatkaa graffitiensa tekemistä?

Sille kysymykselle Pikne vain hymyili surullisesti ja pudisteli päätään. Aivan kuin hän olisi itse asiassa, toisin kuin me kaikki toiset, täysin varma, että ei, Sirle ei ole elossa. Mutta mitä hän tarkalleen tunsi ja tarkoitti, jäi hämärän peittoon. Kaikki oli kuitenkin jo siinä pisteessä,
että Piknen ja myös Sirlen läheiset alkoivat huolestua miehen terveydestä. Pikne tietysti katui, että oli ylipäätään sanonut mitään. Äitinsä ja toisten rauhoittamiseksi hän kävi kuitenkin psykiatrilla, jossa ”ei myöntänyt mitään eikä toisaalta kieltänytkään”, toisin sanoen hämäsi psykiatria puheillaan. Väitettään, että kadonnut Sirle piirsi itse keskeneräisen
työnsä valmiiksi, hän ei perunut. Psykiatri pani Piknelle diagnoosiksi traumanjälkeisen stressihäiriön ja hänen puoleltaan asia oli sillä selvä, koska huolimatta harhaluuloilta vaikuttavista pakkomielteistään Pikne oli enimmäkseen rauhallinen: hän keskusteli järkevästi ja puhui ihmisten kanssa, kun ne lähestyivät häntä. Hän säilytti
elämänhallintansa, kävi taidemuseolla töissä eikä hänen käytöksensä ollut vähimmässäkään määrin hysteeristä tai ”uhaksi yhteiskunnalle”.

Niinpä Piknen annettiin elää elämäänsä niin kuin hän halusi ja toivottiin, että hänen mahdolliset harhaluulonsa ajan myötä katoaisivat. Rehellisesti sanoen me kaikki, jotka Piknen lisäksi arvostimme Sirleä ja hänen taidettaan, emme olleet ihan loppuun asti varmoja
siitä, kärsikö Pikne harhoista. Kuva Vapaudensillan alla oli nimittäin sen verran mestarillinen ja sen verran Sirlen tyylinen. Olisiko piirustustaidoiltaan keskinkertainen Pikne, olkoonkin että oli fanaattisesti harjoitellut edeltävät kuukaudet, pystynyt luomaan jotain niin ainutlaatuista? Vaikka se oli ainoa järkeenkäypä selitys, se oli myös
yksinkertaisesti mahdotonta!

Ja aina mahdottomammaksi kaikki muuttui karaten pian täysin käsistä. Kaupunkikuvaan alkoi nimittäin ilmestyä täysin uusia graffiteja, joiden tyyli oli entisen lailla täyttä Sirleä, mutta ne eivät kuitenkaan olleet ainoastaan yhtä hyviä kuin aikaisemmat ”autenttiset
Sirlet”, vaan monien mielestä vieläkin parempia! Kun me kysyimme  Pikneltä, olivatko ne hänen tekemiään, hän ei joko vastannut mitään tai mutisi jotain epämääräistä, ilmeisesti siksi, ettei häntä pidettäisi hulluna. Oli kuitenkin selvä, että todellisuudessa hän olisi halunnut sanoa niiden olevan Sirlen tekemiä. Kaiken lisäksi hän alkoi tehdä
graffiteja myös itse. Niiden hän tunnusti avoimesti olevan hänen itsensä tekemiä, ja toden totta, ne olivatkin erilaisia kuin uudet, niin sanotut ”Sirlen tekemät”, vaikkakin tyylillinen läheisyys oli melko suuri. Lisäksi ne olivat tasoltaan ihan kelpoja, mutta ”Sirlen kuviin”
verrattuna kuitenkin huomattavasti kehnompia! Saattoiko siis olla mahdollista, että yksi ja sama taiteilija teki töitä kahdella eri käsialalla, ja lisäksi vielä yhdellä niistä huomattavasti paremmin kuin toisella? Hämmästyttävimpiä olivat työt, jotka näyttivät siltä kuin ne olisivat Piknen ja Sirlen yhteisprojekteja. Sellaisista töistä jokin osa oli aivan kuin Piknen tekemä ja jokin osa Sirlen.

Tämä kaikki herätti Piknen ja Sirlen ystävissä levottomuutta. Koska meidän ei onnistunut
puristaa Piknestä mitään ulos, yrittivät jotkut salaa vakoilla häntä nähdäkseen, eikö hän tosiaan tehnyt ”Sirlen graffoja” itse. Havainnot eivät kuitenkaan tukeneet epäilystä. Pikne nähtiin vain toistuvasti tekemässä omia graffitejaan, jotka muuten kehittyivät nopeasti aina
vain paremmiksi. Vaan mene ja tiedä, jos hän kerran kehittyi teknisesti sellaista vauhtia, niin ehkä hänellä hioutuivat myös muut taidot, joita ammattitaiteilija saattaa tarvita, kuten kyky piilotella itseään, harhauttaa seuraajia ja kadota tarvittaessa. Joka tapauksessa on vaikea
keksiä tilannetta, johon sana ”skitsofreeninen” sopisi paremmin, kuin Pikneen ja hänen toimintaansa. Ainoa kysymys oli, vallitsiko skitsofrenia Piknen mielessä vai (myös) kaikkialla kaupunkitilassa hänen ympärillään, meidät mukaan lukien.

Tilanne oli joka tapauksessa muuttunut niin oudoksi, etteivät Piknen ystävät olleet enää varmoja siitä ainoasta järkeenkäyvästä selityksestä, jonka mukaan Pikne itse piirsi niin sanotut uudet Sirlen työt. Hänen paras ystävänsä, jolta minä koko tarinan kuulin, kertoi,
että hänen oli onnistunut voittaa Piknen luottamus takaisin osoittamalla täysin vilpitöntä hämmennystä ja vakuuttamalla, ettei hän ollut enää lainkaan varma Piknen psyykkisistä häiriöistä. Niin Pikne suostui jälleen puhumaan hänen kanssaan siitä, mitä hän todella
ajatteli, koki ja tunsi.

Pikne ei ollut ainoastaan sitä mieltä, että Sirle elää jollakin aavemaisella tavalla yhä meidän keskuudessamme täällä Tartossa ja jatkaa oman taiteensa tekemistä. Pikne väitti myös, että Sirle on häneen yhteydessä omien kuviensa kautta, ja hän puolestaan Sirleen omien
kuviensa kautta. Eivätkä Sirlen viestit olleet tarkoitettu vain hänelle, vaan myös toisille Sirlen läheisille. Itse asiassa ne olivat kaikille, joilla oli kyky ymmärtää. Valitettavasti vain kukaan muu kuin Pikne ei ymmärtänyt Sirlen taidetta, tämän ainoaa kommunikointikanavaa.

Ainakin Pikne uskoi niin. Heidän kahden välille oli muodostumassa oma kieli, graffitikieli, yhteys Piknen ja Sirlen välille, tämän ja toispuoleisen maailman välille. Ja se oli sivullisille täysin käsittämätöntä. Täysin selvää se ei ollut missään nimessä myöskään Piknelle,
mutta hän jatkoi harjoittelua ja oppi hallitsemaan uutta kieltä aina paremmin.

Heidän yhteydenpitonsa muuttui ajan myötä intensiivisemmäksi, vaikkei se juurikaan näkynyt ulkopuolelle, sillä niin Pikne kuin ”Sirlekin”, kuka tuo sitten todellisuudessa olikin, loi kuviaan mieluummin syrjäisiin paikkoihin. Kuvia kertyi, niistä tuli aina vain parempia
(varsinkin Piknen kuvista; ”Sirlen kuvathan” olivat olleet fantastisia alusta alkaen) ja käsittämättömämpiä. Pikne syventyi aavemaiseen yhteydenpitoonsa siinä määrin, ettei pystynyt enää hoitamaan muita velvollisuuksiaan ja sai läheistensä ponnisteluista huolimatta lähtöpassit työpaikaltaan – siitä huolimatta, että hänen työnsä taidemuseossa
oli ollut aikataulultaan melko joustavaa eikä edes kovin voimille käyvää. Sitäkin surullisempaa oli, että Pikne kävi enää ani harvoin kotona tai äitinsä luona eikä pitänyt yhteyttä kavereihinsa, elleivät ne sitten etsineet häntä käsiinsä jostain jättömailta tai puistoista. Kotona ja työpaikalla Piknellä ei ollut Sirleä. Sirle oli kaikkialla kaupungilla
– siltojen alla, hylätyissä taloissa, supermarkettien takapihoilla, jätekasoissa, neuvostokaupunginosa Hiinalinnan autotallilabyrinteissa.

Pikne halusi vain olla Sirlen lähellä, tai oikeastaan Sirlen keskellä, Sirlen sisällä. Koko kaupunki oli Piknen näkökulmasta sirleytynyt. Piknen koti ja intiimi sfääri oli kaupunki, hänellä oli hyvä olla julkisilla paikoilla, epäpaikoissa, ei-kenenkään-maalla. Vain ihmisten
kodeissa hän tunsi olonsa vieraaksi.

Jos asiat olisivat olleet todella huonosti, jos Pikne olisi tullut hulluksi ja ihmisaraksi, jos hän ei olisi huolehtinut ulkonäöstään ja olisi alkanut syrjäytyä, olisi ehkä ollut viisainta toimittaa hänet mielisairaalaan. Mutta kukaan ei halunnut luovuttaa tuota koulutettua, älykästä
ja luovaa ihmistä nykypäivän psykiatriaa hallitsevalle puuduttavien pillereiden koulukunnalle. Eikä hän sitä paitsi syrjäytynyt. Hän oli kuin olikin tekemisissä äitinsä ja kavereidensa kanssa omaan ystävälliseen tapaansa, olkoonkin että harvoin. Ja itsestään hän huolehti jopa paremmin kuin todellisen Sirlen kanssa eläessään. Ehkä hän halusi
miellyttää häntä kaikkialla kaupungissa ympäröivää aave-Sirleä. Hän pukeutui melko tyylikkäästi ja panosti pieniin yksityiskohtiin. Hän ei ollut silti mikään vanhan ajan dandy puku päällä. Hänellä oli ihan tavalliset nykynuoren vaatteet, vaikka hän piti välillä hattua,
hyvin istuvaa samettitakkia ja pillifarkkuja. Peseytymässä ja välillä
syömässäkin hän kävi kotonaan ja äitinsä luona. Äiti oli kiinteistöalan ihmisenä verrattain varakas ja maksoi edelleen Piknen asunnon vuokran ja tuki tätä taloudellisesti kaikin tavoin.

Piknen äitiä ja ystäviä rauhoitti tieto siitä, että Pikne muuttui vähitellen rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi. Hänhän tunsi kaupungilla luuhatessaan ja graffitien välityksellä kommunikoidessaan olevansa yhdessä Sirlen kanssa. Kukaan ei rohjennut täysin uskoa
sitä. Yleisesti ihmiset tietenkin ajattelivat, että Pikne oli suuresta surusta vähän tärähtänyt ja piti itsensä ja Sirlen puolesta kuvia maalatessaan dialogia todellisuudessa itsensä kanssa.

Piknen palautunut mielenrauha oli kuitenkin tosiasia, ja asian annettiin olla, sillä mitään
muuta ei ollut tehtävissä. Piknen äiti pelkäsi vain sitä, että Pikne yöt ja päivät kaupungilla luuhatessaan sattuu roistojen käsiin. Kovin todennäköistä se ei ollut, sillä mies tunnettiin taitavasta suuvärkistään, ja ystävällisyytensä ansiosta hän oli tullut baareissa juttuun ja löytänyt yhteisen kielen jopa todellisten rikollisten kanssa. Lisäksi hän oli melko isokokoinen ja osasi puolustautua myös fyysisesti.

Niinpä Pikne siis eli vähintään vuoden ajan omaa tyyliniekan ja kulkurin elämäänsä, hienotunteisen syrjäytyneen elämää. Hänellä oli hyvät, säänpitävät vaatteet, hän telttaili kaupungin puistoissa ja kaupungin reunoilla ei-kenenkään-mailla, käytti kylmänä aikana laadukasta talvimakuupussia ja tilaisuuden tullen laittoi itselleen retkeilyliikkeestä
ostetulla kaasukeittimellä lämpimän ruoan. Hän luovi taidokkaasti kohdatessaan rikollisia ja juoppoja, jotka yksinäisessä sielunhädässään etsivät hänen seuraansa, ja puljasi poliisin kanssa, joka oli pakotettu vastustamaan hänen virallisesti laitonta elämäntapaansa.

Pienen kaupungin kytät oppivat kyllä pian tuntemaan hänet ja ymmärsivät, että hänestä ei ollut kenellekään todellista vaaraa, ja katsoivat mahdollisuuksien mukaan sormien läpi hänen luvattomia väliaikaisia majapaikkojaan ja lainvastaista joskin kaunista katutaidettaan.

Toisinaan Pikne yöpyi myös hylätyissä taloissa, puistonpenkeillä tai nurmikoilla paljaan taivaan alla. Jostain syystä hänellä oli poikkeuksellisen hyvä terveys. Ehkä hänelle antoi voimia tieto hänen rakkaimpansa läsnäolosta. Vain talvisin, jos pakkanen laski helvetillisiin
lukemiin, hän yöpyi toisinaan äitinsä tai kaveriensa luona.

Meidän yhteinen kaverimme kertoi minulle myös, että ajan myötä Pikne ei kommunikoinut Sirlen kanssa enää ainoastaan graffitien välityksellä. Pikne alkoi saada salaperäisiä viestejä Sirleltä myös täysin sattumanvaraisista yksityiskohdista kaupungissa – tapahtumailmoituksista, liikennemerkeistä, ilmeisesti myös kaupunkilaisten kasvoilta
ja vaatetuksesta. Kaikki meille ihan arkipäiväinen kaupungissa merkitsi Piknelle paljon enemmän, hän luki siitä jotain kielellä, jonka vain hän yksin tunsi, tai mene ja tiedä, ehkä Sirlekin. Mutta graffitit jäivät heille tärkeäksi yhteydenpitokanavaksi jatkossakin. Kauniit,
kiehtovat, arvokkaat ja samalla täysin käsittämättömät kuvat jatkoivat ilmestymistään hyvinkin yllättäville ja piilossa oleville pinnoille, jotka kuuluivat – sen verran kuin ihmiset potentiaalisesti saattoivat niitä nähdä – kaikille ja ei kenellekään.

Piknen kaunis, kummallinen, hullumielinen ja lainvastainen tarina levisi vaivihkaa niiden keskuudessa, jotka osasivat arvostaa sitä. Raimu Hanson kirjoitti siitä Postimeeslehdessä
ja se levisi kansainvälisessä graffitimediassa. Tartossa vieraili jopa eräs espanjalainen graffitiasiantuntija, -taiteilija ja -bloggaaja, joka etsi Piknen käsiinsä ja yritti haastatella tätä, mutta Pikneä eivät tietenkään kiinnostaneet graffitit sinänsä. Hän ei antanut haastattelua
Raimu Hansonille, espanjalaiselle eikä kenellekään muullekaan.

Hänelle taiteilijan asema ja kuuluisuus tuntuivat olevan ennemmin tiellä. Hän ei tehnyt taidetta. Sirle oli ehkä joskus ”tehnyt taidetta”, vaikka siitäkään ei enää jälkeenpäin voinut olla varma. Pikne piti yhteyttä rakkaimpaansa. Aivan kuten keskiaikaiset taidemaalarit ja
arkkitehdit, jotka eivät luoneet ihmisille vaan Jumalalle, niin eli ja loi Pikne Sirlelle, joka jossain siellä toisella puolella jostain syystä kipeästi tarvitsi häntä. Ja jos Pikne puhui tästä kaikesta, niin vain parille läheisimmälle ystävälleen ja heillekin vain pikaisesti, sillä kukaan
ei ihan loppuun asti ymmärtänyt. Yksinäisestä ja päällisin puolin epänormaalista ja kolkosta elämästään huolimatta hän oli kuitenkin aina ystävällinen, rauhallinen ja huumoriin taipuvainen.

Lopulta kävi kuitenkin niin kuin kaikki olivat jostain syystä salaa pelänneet, jopa aavistaneet, kuten jälkeenpäin itseään pettäen viisasteltiin. Piknekin katosi. Häntä ei ollut enää missään. Kaupungilla ei enää nähty häntä. Taas etsittiin kaikkialta poliisien, ystävien ja vapaaehtoisten voimin. Todella määrätietoisen, oma-aloitteisen etsimisoperaation
käynnistivät Viron graffititaiteilijat, joille Piknestä oli tullut – ja hänen kauttaan Sirlestä vielä enemmän – legenda ja esikuva.

Pikne inspiroi toiminnallaan ilmeisesti todella monia nuoria, eikä todellakaan vain töhrimään seiniä, vaan paneutumaan katutaiteeseen täydellä intensiteetillä ja vakavuudella. Pikneä ei löydetty, kuten hänen ystävänsä olivat aavistaneet haluamatta tietenkään tunnustaa sitä itselleen.

Mutta hänen kuvansa ilmestyvät seinille edelleen! Yhä edelleen! Eivätkä ainoastaan hänen, vaan myös Sirlen! Joskus ne ovat ”yhteisprojekteja”, joista voi tunnistaa molemman taiteilijan tyylin. Ne löytyvät edelleen ennemmin syrjäisistä paikoista, joista sekä molemman
taiteilijan läheiset että heitä arvostavat graffitiharrastajat käyvät niitä etsimässä ja kauhukseen ja ilokseen myös löytävät.

Poliisi ei ole epäonnisten etsintäoperaatioiden jälkeen yrittänyt löytää niistä graffiteista mitään johtolankoja. Heidän puolestaan asia on selvä – kuka vain voi tehdä graffiteja. Se on ei-kenenkään-taidetta, anonyymia taidetta. Poliisi, joka on muuten muuttunut graffititaiteen
suhteen huomattavasti suvaitsevammaksi on sitä mieltä, että ilmeisesti jo joku uusi tekijä tai useampi jatkaa Sirlen ja Piknen aloittamalla tyylillä.

Ja he saattavat olla oikeassa. Ehkä on joku kolmas, joka on tehnyt Sirlen tyylisiä graffiteja suunnilleen siitä alkaen, kun Sirle katosi, ja hämännyt siten sekä Pikneä että tämän ystäviä? Ehkä koko sotku alkoikin tuosta salaperäisestä tuntemattomasta, joka jostain syystä
päätti omistautua Sirlen katutaiteen jäljentämiselle? Ehkä tuo tuntematon liittyy molemman taiteilijan katoamiseenkin? Ja onkin se, joka kaupungissa edelleen tekee niin Sirlen kuin Piknen kuvat? Kuka tuo ”joku kolmas” sitten olisi? Ihminen? Vai kaupunki itse?
Sirlen ja Piknen ystävillä on nyt samanlainen tunne kuin Piknellä oli Sirlen katoamisen jälkeen. Ja näiden kahden huomattavan persoonan taiteen ansiosta se tunne on ehkä myös monilla muilla kaupunkilaisilla, jotka eivät välttämättä ole kuullet koko tarinaa mutta
jotka osaavat arvostaa graffiteja. Heistä tuntuu kuin graffitien tekijät olisivat kaikkialla heidän ympärillään, kaupungistuneet, muuttuneet osaksi kaupunkia. Kaupunki kaikkine syrjäisine seinineen ja niiden salaperäisine merkkeineen on nyt toisenlainen, elävämpi, uusi ja vieras.

Kaupunki kommunikoi heidän kanssaan, siitä ei enää ole epäilystäkään. Ehkä kaupunki tuntee sympatiaa heitä kohtaan. Tulee vain osata lukea merkkejä. Tulee opetella uusi salakieli ja -kirjoitus, kuten joskus lapsena, eikä vain passiivisesti merkkejä ja merkityksiä vastaanottaen, vaan aktiivisesti tulkiten, itse merkitysvivahteita muunnellen ja luoden. Oikeastaan se ei ole rationaalisen vaan intuitiivisen kielen luomista, yhdessä kaupungin kanssa. Kaupungin luomista, maailman luomista.

Mieleeni tulee Valdur Mikitan kirja ”Mokaamisen ilo”, jossa kirjailija kuvailee erilaisia ”luontopelejä”, joita jotkut luonnonkansat harrastavat. Ne ovat oikeastaan kielipelejä, joissa olemassa olevaa kieltä ei rakenneta maailmaa tulkiten, vaan sitä luodaan noiden pelien myötä aina uudelleen vuorovaikutuksessa maailman kanssa:
”Ehkä yksi mieleenpainuvimpia luontopelejä, joita minulle on kuvailtu, on peräisin
eräältä vanhalta helmenpyytäjältä Mahuan saarelta. Hiekalle, nousuveden tielle, kasvot laskevaan aurinkoon päin, piirretään kehä, johon vedetään sormilla muutamia kuvioita. Jokainen merkki merkitsee yhtä tiettyä äännettä (tavua) tai merkityksetöntä sanaa. Merkkikehän tarkoitus on saada huomio pidetyksi yhdessä tietyssä asiassa. Ihminen
kääntyy meren ja auringon puoleen ja alkaa kokeilla merkityksettömiä ääntelyitä löytääkseen loitsun tai rukouksen. Kun hänestä tuntuu, että laulu on löytynyt, sitä kerrataan, kunnes nousuvesi pyyhkii merkit hiekalta. Sen myötä ihminen on puhdistunut, vesi ottanut
hänen sanansa vastaan.”

”En osaa sanoa, miksi se yksinkertainen päivänpäätösrituaali tuntuu niin poikkeuksellisen kauniilta. Siinä on jonkinlainen tasapaino, joka usein puuttuu taideteoksista, joista olen yrittänyt nauttia yhden jos toisenkin instituution pihdeissä. Tätä taidetta varten ei tarvita
muuta kuin nousuveden ja alkeellisen kielen, alkuperäisluonnon
ja vasta syntymässä olevan kulttuurin välinen kosketus.”
(Valdur Mikita: Äparduse rõõm. Tartu, 2000: 153–154).

Ehkä meidän onnistuu samalla tavalla vuorovaikutuksessa kaupungin kanssa päästä lähemmäs myös Sirleä ja Pikneä ja heidän salaperäistä katoamistaan. Mitä kaikkea kaupungilla vielä onkaan meille kerrottavana. Ja mitä kaikkea meillä on kerrottavana kaupungille.

Olemme vielä aivan alussa. Oikeastaan me olemme aina, joka hetki, aivan alussa. Yhteinen kieli kaupungin kanssa tulee aina luoda uudelleen, sillä nousuvesi tulee vääjäämättömällä varmuudella. Ja pyyhkii meidät pois. Tärkeintä on olla unohtamatta sitä.

Sven Vabar

Sven Vabar (s. 1977) poikkeaa useista Suomessa esitellyistä virolaiskirjailijoista
siinä, että hänen kohdallaan ei pääse hehkuttamaan tuotteliaisuutta tai monipuolisuutta. Hän on nimittäin julkaissut hyvin vähän kaunokirjallisuutta, ja senkin enimmäkseen sittemmin sulkemassaan blogissa.

Sven Vabar on saavuttanut arvostusta kirjailijana – siis siitä huolimatta, että hän ei juurikaan julkaise. Hän on monille tuttu sekä Tarton kirjallisuustapahtumista että radion kulttuuriohjelmista. Ammatiltaan hän on toimittaja ja kriitikko. Hän on valmistunut
Tarton yliopistosta semiootikoksi ja tekee päivätyönsä samaisella yliopistolla virolaisen kirjallisuuden tietokannan parissa. Tärkeintä hänen elämässään on kaksivuotias tytär Helmi.

Sven Vabarin novelli Musta lennuki kirik (”Mustan lentokoneen kirkko“) palkittiin vuonna 2010 Virossa arvostetulla Friedebert Tuglasin novellipalkinnolla. Novelli ilmestyi Tartto-aiheisessa kokoelmassa Tartu rahutused (2009, Petrone Print), ja sen maagiseen realismiin
kallellaan olevat tapahtumat sijoittuivat historialliselle Raadin lentokentälle Tartossa.

Tallinnassa syntynyt Vabar on sijoittanut nykyiseen kotikaupunkiinsa Tarttoon myös nyt suomennetun novellin Katutaiteilijat. Alkuperäisnovelli Tänavakunstnikud on ilmestynyt alun perin kirjailijan blogissa ja sittemmin kahdessa Tartto-aiheisessa antologiassa:
Ensimmäinen niistä on Vabarin itsensä toimittama Mitte-Tartu (2012, Topofon), joka keskittyy luotaamaan kaupungin pääkatujen ja julkisivujen varjoon jääviä ns. epäpaikkoja. Toinen on Jaan Malinin toimittama Kirju Karlovast (2012, Karlova kirjastus), joka on puolestaan omistettu yhdelle Tarton puutalokaupunginosista.

Nämä molemmat Tartto-aiheiset kokoelmat sisältävät sekä dokumentin omaisia reportaaseja että puhdasta kaunokirjallisuutta. Katutaiteilijan lukijankaan ei auta muu kuin kuin heittäytyä mukaan epätietoisena siitä, minne tarina häntä vie. Suomentajan valintana Katutaiteilijat toteuttaa Nippernaati-sarjan tarkoitusta hyvin: julkaisu antaa mahdollisuuden helmille, joiden julkaisu kaupallisia kanavia pitkin on haasteellista. Sven Vabarilta kun ei
ole ilmestynyt juttukokoelmaa tai romaania, johon suomalainen kustantaja
voisi tarttua. ”Aina kun olen pohtinut kokoelman kasaamista, olen tullut siihen tulokseen, että käytän sen ajan mieluummin uuden kirjoittamiseen”, on kirjailija kertonut. Sven Vabarin nimi kannattaa kuitenkin painaa mieleen tulevien teosten toivossa.

Anniina Ljokkoi

Anniina Ljokkoi (s. 1984) on Tallinnassa asuva kääntäjä ja kirjoittaja.
Hän opettaa virolaisille suomea, kääntää suomalaisille virolaista kirjallisuutta,
kirjoittaa vegaanisesta elämäntavasta molemmissa maissa ja harrastaa karjalan kieltä.