Rakkaudesta kirjaan
Suomentanut Kaisu Lahikainen
Rakkauden sanotaan olevan inhimillisen syvyyden kaunein ilmaus, mutta juuri syvyys saa aikaan sen, että aidon rakkauden kauneudessa ei ole mitään kevyttä tai kiiltokuvamaista. Syvyyden mukana kulkevat eksistentiaaliset vaarat, eikä rakkaus olisi rakkautta, jos siinä ei väijyisi tilaisuus räikeimpiin mahdollisiin rikkomuksiin. Rakkauden kauneutta ei ole vielä se, että kävellään kauniisti käsi kädessä, suudellaan hämärillä puistokujilla, mennään naimisiin, tehdään lapsia ja eletään yhdessä enemmän tai vähemmän onnellisena perheenä. Tästä puuttuu vielä kaikki syvyys, vaikka rakkauden uhkarohkea kauneus voi tosin näinkin piillä olemassaolon takimmaisissa pohjukoissa. Rakkaus ei ikävä kyllä ole siinäkään, että keskellä päivää julkisella paikalla on mielenosoituksellisesti kietouduttu yhteen suu leuhkan tyytyväisessä irveessä. Moinen ei yleensä edes vakuuta, sillä se lienee vain kitschiä, tosin varustettuna syvyyden tunnuksilla, ja aina ajoittain se kohoaa sovinnaiseen päiväjärjestykseen. Rakkauden vaarallinen kauneus ei tunne tarvetta asettaa itseään näytteille. Rakkaus on sanaton valmius räikeimpiin mahdollisiin rikkomuksiin, asianosaisten tietoisuus siitä, että kahden (kolmen…) kesken ei – metaforisesti sanottuna – perverssiydellä ole rajoja. Mutta äskeinen määritelmä kuuluu jo moraalin alueelle, sillä rakkauden lisenssin saanut ei tunne perverssin käsitettä eikä rakkauden omassa tilassa, hyvän ja pahan tuolla puolen, siellä missä sielu ja ruumis menettävät tavanomaiset orientaationsa – ylhäällä/alhaalla, sisällä/ulkona, ihanaa/kivuliasta – koskaan tehdä toiselle pahaa, huolimatta siitä, mitä kauhistuneet sivulliset asiasta ajattelevat.
Rikkomukset ja poikkeamat, jotka ovat aina seuranneet inhimillisen rakkauden seikkailuja, eivät siis suinkaan ole rakkaudelle vieraita elementtejä. Ne ovat rakkauden epäsovinnaisesta syvyydestä kantautuvaa kumua, joka purkautuessaan tuottaa kauhistusta. Rakastavien välillä ei voi olla väkivaltaa, mitä tahansa he keskenään tekevätkin. Huonommin on, jos toisen keskenkasvuisuus lumoutuu rakkauden mahdollisuudesta rikkomuksiin, mutta ei pysty synnyttämään rakkauden sakraalia omaa tilaa. Silloin kumu vaihtuu meteliksi ja molemminpuolinen väistämättömyys toispuoliseksi väärennökseksi. Murhaaja ja raiskaaja – tai ne, joita pidetään murhaajina ja raiskaajina – voivat toimia rakkauden ajamina, mutta useimmiten asia on toisin. Murhaaja murhaa ja raiskaaja raiskaa useimmiten siksi, etteivät he kykene vetämään itsensä ja valittunsa ympärille rakkauden taikapiiriä, jonka sisällä ruumiiseen isketty veitsi ei valu verta. He matkivat rakkauden sakraaleja toimituksia apean maallisessa maastossa. He imitoivat yleviä rikkomuksia itsekkään keskinkertaisesti. Murha ja raiskaus ovat hyvien tekojen huonoja jäljitelmiä. Hyvät teot ovat alkuperäisiä.
Tämä kaikki pätee myös niissä piireissä, joissa rakkaus ihmisen ja ihmisen välillä vaihtuu rakkauteen ihmisen ja eläimen tai ihmisen ja esineen välillä. Rakkaus totuutena edellyttää aina voimassaolevien konventioiden rikkomista. Toisaalta rakkaus on myös ikivanhan animismin ilmentymä, eikä siksi ole oikeastaan suurta väliä sillä, onko partneri eläin vai kasvi, esine vai ihminen. Bibliofilia eli kirjojen rakastaminen on animismin merkittävimpiä nykyaikaisia ilmentymiä.
Seuraa todellinen tarina.
Opiskeluaikana kiinnostuin 1970-luvun lopulla 1800- ja 1900-luvun vaihteen wieniläisen pamfletistin ja kielifilosofin Fritz Mauthnerin kirjoituksista. Kiinnostukseni lienee saanut alkunsa luettuani toisen suuren wieniläisen kielenviilaajan Ludwig Wittgensteinin Tractatuksen; kerran, lauseessa 4.0031, Wittgenstein mainitsee ohimennen Mauthnerin nimen. Tiesin, että genreiltään monipuolinen Mauthner oli ollut yksi Wittgensteinin kotimaisia esikuvia, ja tämä tieto auttoi minua ymmärtämään juohevammin myös Wittgensteinin filosofian kielipelejä ja teatraalista aluskerrosta, jota monet ammattifilosofit ovat tulkinneet turhan monimutkaisesti ja ylen totisina. Olin saanut lainata Mauthnerin ensimmäisen pääteoksen Beiträge zu einer Kritik der Sprache (1901–1902) Tiedeakatemian kirjastosta Tallinnasta, ja siitä oli syntynyt totinen kiintymys. Ei siksi, että Mauthnerin jääräpäinen kieliskeptismi ja äärimmäisyyteen viety ateistinen mystiikanvastaisuus, jotka Jacques Derrida vuosisadan jälkipuolella puki uuden paradigman terminologiseen suojakaapuun, olisivat erityisesti kiehtoneet minua. Olin jo tuolloin alkanut tajuta, että inhimillinen kieli, vaikka sitä käytettäisiin pelkkänä teknisenä välineenä, on olemukseltaan maailman maagisen sympatian julkilausumia, syvän eroottinen ilmiö vanhassa platonisessa mielessä. Alueellisesti ja kielellisesti riippumattoman juutalaisen intellektuellin kylmät oletukset eivät täysin pystyneet tempaamaan mukaansa; aina niistä jäi puuttumaan jotain, jokin voima ja väki, joka kohoaa maasta ja ottaa sen, mikä on sen omaa, silmää räpäyttämättä, lupaa kysymättä. Mutta vaikka Mauthnerin oletukset ja päätelmät olivat kiistanalaisia, niin se, miten hän liikkui oletusten ja päätelmien välimailla, ja ennen muuta se, minkälaisia asioita hän siellä käsitteli, oli minulle mitä mieluisinta. Mauthneria kiinnostivat täsmälleen samat asiat kuin minua, ja niin kohtasinkin ehkä ensimmäistä kertaa filosofin, jota juuri nuo asiat kiinnostivat. Ja toiseksi Mauthner osasi kirjoittaa kiehtovasti, yhtä kiehtovasti kuin esimerkiksi Henri Bergson tai Jean Baudrillard. Ristiriita syntyi hänen ajatustensa karuudesta ja niiden esittämisen virtaavasta, vakuuttavasta henkevyydestä. Mauthnerista voisi sanoa suunnilleen samaa kuin hän itse sanoo Wörterbuch der Philosophie -teoksensa esipuheessa tarttolaisen Victor Hehnin kulttuurifilosofisista esseistä: niin hyvin kirjoitettuja kirjoja on kiehtovaa lukea silloinkin, kun niiden näkemykset eivät käy laatuun.
Rakkaus kirjoihin roihuaa myös minussa. Se on polte, joka raukenematta laajentaa kehäänsä. Mauthnerin kolminiteinen kielikritiikki oli saanut aikaan läheisyyden tunteen, joka salavihkaa ja vaistomaisesti etsi seuraavia tilaisuuksia intiimiin kontaktiin. Heti kun vain on mahdollista, sen tiesin varmasti, hankin tuon kirjan itselleni. Ei, kyse ei suinkaan ole omistamisen himosta, joka pakottaisi bibliofiilin ympäröimään itsensä kirjoilla. Rakkaudessa ei ole omistajaa eikä omistettavaa. Rakkaus on tasavertaisten kumppanien ehdoton luottamussuhde. Kirjoja ei pidä omistaa, kirjojen kanssa on elettävä, sen tietää jokainen todellinen rakastaja. Rakastetun kirjan kanssa on elettävä mahdollisimman likeisessä fyysisessä yhteydessä, hän itse haluaa niin. Sen vuoksi bibliofiili ympäröi itsensä kirjoin. Hän täyttää rakastetun kirjan toiveet. Jokainen kirja ikävöi paikkaa, jossa sitä rakastetaan. Kirjoja ei tarvitse aina edes lukea, jos elää niiden kanssa. Ei ainakaan alusta loppuun. Monikaan lukutoukka ei tiedä kirjoista niin paljon kuin niiden avarakatseinen rakastaja. Siksi halusin hankkia itselleni Mauthnerin kolminiteisen kielikritiikin. Olin toki jo lukenut sen olennaisilta osin. Nyt minulla oli tarve elää sen kanssa.
Tallinnan Mündi-kadun antikvariaatti oli vielä tuolloin varsin hieno paikka hankkia vanhaa saksankielistä kirjallisuutta. Sieltä sai edulliseen hintaan monenmoista kiinnostavaa. Saksalaisten kirjojen ostajia ei ollut enää kovin paljon, ja he olivat lähinnä iäkkäitä, akateemisen koulutuksen saaneita ihmisiä, yleensä köyhänpuoleista ja boheemia väkeä, ja siksi hinnat olivat alhaiset. Toisaalta Virosta löytyi tuohon aikaan hyvin runsaasti sotaa edeltäneen ajan kirjallisuutta, joten antikvariaattien aarteiden valikoima uusiutui melkeinpä samaa tahtia kuin uusien kirjojen. Joskus kuusikymmentäluvulla, näin tiesin, oli kaikki ollut vieläkin hienompaa. Silloin Mündi-kadulta saattoi ostaa inhimilliseen hintaan jopa baltiansaksalaisen kirjallisuuden harvinaisuuksia, kuten Rosenplänterin Beiträge zur genauern Kenntniß der ehstnischen Sprache -aikakauskirjan numeroita. Tällainen tarjonta oli nyt paljon vähäisempää, kun taas 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun filosofista kirjallisuutta oli saatavilla enemmän. Rosenplänterin Beiträgejen sijaan saattoi pikemminkin löytää Mauthnerin Beiträgejä. Ainakin periaatteessa. En ole nimittäin ikinä nähnyt Mauthnerin Beiträgejä myynnissä yhdessäkään Viron antikvariaatissa.
Juuri tuohon aikaan satuin kuitenkin tapaamaan erään yksityishenkilön, jolla oli myynnissä himoitsemani kolme nidettä. En edes muista enää, miten kaikki alkoi. Joka tapauksessa kyseessä oli Filharmonian sinfoniaorkesterin entinen viulisti, varsin tunnettu henkilö, joka asui Vana-Lasnamäellä. Hän ilmoitti puhelimessa hinnan, joka ylitti varani. Päätin kuitenkin mennä katsomaan toivoen, että voisin paikan päällä tinkiä hinnasta. Pyysin mukaan isäni, sillä minun rahani eivät olisi riittäneet, vaikka hintaa olisi pudotettukin. Viulisti osoittautui ikäväksi ja tylyksi ihmiseksi, joka puhui viroa kankeasti ja jonka elämänasenne oli tiukan materialistinen. Minkäänlainen hintakeskustelu ei tullut kysymykseenkään. Koska isä näki, että olin kirjasta tosissani kiinnostunut, hän oli miltei valmis maksamaan pyydetyn – Viron oloissa hävyttömän korkean hinnan. Mutta minä en suostunut. Miellyttävälle ihmiselle saattaisi maksaa enemmänkin, mutta epämiellyttävää on turha palkita hänen epämiellyttävyydestään. Vuosia myöhemmin ostin Mauthnerin teoksen uusintapainoksen (1982) eräästä Marburgin antikvariaatista.
Mauthnerin toista pääteosta, Wörterbuch der Philosophieta, en löytänyt Tallinnasta, enkä muualta erityisemmin etsinytkään. Vasta muutaman vuoden kuluttua tapasin hänet yhtäkkiä Tarton yliopiston kirjaston humanististen tieteiden salin avoimesta hyllystä. Kolminiteinen toinen painos vuosilta 1923−1924. Otin käteeni yhden niteistä, avasin sen, löysin heti kohdan, joka sai sieluni väräjämään, ja tajusin, että kiintymykseni Mauthneriin oli yhä tuore. Neben der adjektivischen Welt, der allein wirklichen Welt der Erfahrung oder des Sensualismus, gibt es in unserem Denken oder in unserer Sprache auch noch eine Substantivische Welt des Seins oder des Raums, die wir als die mythologische Welt und (auf einer höheren Stufe) als die Welt der Mystik kennen gelernt haben; es gibt aber weiter noch eine verbale Welt, die Welt des Werdens. ”Adjektiivisen, tuon ainoan oikean koettavan eli aistillisen maailman rinnalla on ajattelussamme tai kielessämme vielä olemisen eli tilan substantiivinen maailma, jonka olemme oppineet tuntemaan mytologian ja (korkeammalla tasolla) mystiikan maailmana; lisäksi on vielä olemassa verbaalinen, joksikin tulemisen maailma.” En ollut samaa mieltä kaikesta, ja eräs olennainen kohta herätti spontaanin halun väittää vastaan. Mutta kuten sanottu – vaikka ajattelen monista asioista aivan päinvastoin kuin Mauthner, meitä yhdisti vahvasti se, että pidimme tärkeänä juuri näiden asioiden ajattelua; se tarkoittaa, että meidän ajattelumme rakenteissa oli jotain suurta ja lämmintä samankaltaisuutta. Läimäytin kirjan kiinni ja ymmärsin, että minun oli palattava Tarttoon syventyäkseni paikan päällä Mauthnerin Wörterbuchiin. Sitähän ei saanut kotilainaan. Eikä minulla sillä hetkellä ollut enempää aikaa. Nykyisestä Tarton yliopiston kirjaston sähköisestä kokoelmaluettelosta en löydä Mauthnerin Wörterbuchia. Toivon kovasti, ettei jonkun puoliperverssin (!) bibliofiilin ole onnistunut varastaa sitä. Todellinen rakkaus on rikkomus – älkäämme unohtako tätä vaarallista seikkaa –, se on syvä ja arkitasolla ambivalenssiin taipuvainen. Bibliofiili ei välttämättä ole kirjastojen odotetuin vieras.
Nyt minulla on tämäkin Mauthnerin kirja kotonani, ensipainoksen uusintapainos vuodelta 1980, ostettu eräästä Amsterdamin antikvariaatista. Mutta tuolloin ei ollut, ja kirjastosta lähtiessäni tunsin sisuksissani merkittävää kihelmöintiä. Niin, saatoinhan lukea Wörterbuchia joskus myöhemmin; Mauthnerin kanssa ei ollut mitään kiirettä, sillä tiesin jo valmiiksi, mitä hän asioista ajatteli. Mutta halusin olla yhdessä tuon kirjan kanssa. Halusin ihan saman tien, heti paikalla. Siinä oli asian ydin. Lukemista saattoi viivyttää, mutta ei fyysistä yhdessäoloa. Ja koska pystyin järjestämään asiani, päätin sittenkin jäädä Tarttoon yöksi. Palasin kirjastoon aika myöhään illalla ja olin hillittömän iloinen tavatessani kumppanini hyllystä, otin hänet käteeni, tervehdin ja tein kunniaa sekä etsin ikkunan luota muista mahdollisimman erillään olevan lukupöydän.
On olemassa funktionaalista lukemista ja on olemassa seurustelevaa lukemista, jossa kirjaan suhtaudutaan kuin partneriin. Funktionaalinen lukeminen ei millään lailla ota huomioon kirjaa itsenäisenä persoonallisuutena. Se on yleensä vain tekstin yksipuolista käyttämistä, olkoon kyse tiedonhausta tekniikan käsikirjasta tai dekkarin ahmimisesta. Seurusteleva lukeminen on jotain muuta. Sen ei koskaan sovi olla liian sujuvaa tai tavoitehakuista. Mekaanisuus ei tule kyseeseen. Monet ihmiset ovat tutustuneet seurustelevan lukemisen alkeisiin vasta, kun heidän on ollut pakko lukea jotain epämieluisaa tai liian vaikeaa. Vasta silloin he näkevät – vastoin tahtoaan – kirjassa ongelman ja pohtivat, miten selviävät siitä, lehteilevät kirjaa edestakaisin, tavaavat kappaleita hitaasti ja monta kertaa, palaavat jo luettuun, vilkuilevat eteenpäin, mietiskelevät kuvitusta ja kansia ja niin edelleen. Kirjan näkeminen ongelmana on sen alku, että käsittää kirjan persoonallisuudeksi. Seurustelevan lukemisen ylätasolla sitä, että kirja on ongelma, pidetään nautittavana itsestäänselvyytenä. Kuten kahden samanvertaisen persoonallisuuden vuorovaikutuksessa yleensä, kumpikin puoli käyttäytyy ylevän elegantisti. Kirja persoonallisuutena mahdollistaa vapaan lähestymisen. Lukija ei ole orjuutettu suoraviivaiseen lukutapaan. Hän voi lukea huvikseen kappaleita sieltä täältä, voi aloittaa viimeisistä luvuista ja hypellä kohti alkua, voi tutkia ainoastaan tarkan vaiston valitsemia katkelmia, pureksia hitaasti muutamaa väkevää virkettä – ja tuntea kirjan paremmin kuin ne, jotka puurtavat sen sokealla antaumuksella kannesta kanteen. Olen kokenut tämän omissa nahoissani.
Niinpä sitten luin Mauthnerin Wörterbuchia Tarton yliopiston kirjaston matalakattoisessa salissa, jonka lattiapäällystekin oli epämiellyttävää materiaalia. Kirjaston arvokkuus riippuu sen lukusalin kattojen korkeudesta – sen olen oppinut suuressa maailmassa. Se on oikean kirjaston tunnus. Viron suurimpien kirjastojen uudet rakennukset on suunniteltu matalien kattojen aikakaudella, ja suunnittelijoina ovat olleet ihmiset, jotka eivät tiedä mitään kirjastoista työympäristöinä. Jotka ajattelevat, että kirjasto on paikka, jossa säilytetään kirjoja, kirjojen varasto. Erityisen havainnollinen tässä suhteessa on Viron kansalliskirjasto, ulkoa mahtipontinen linnoitusrakennus, mutta sisältä töllimäisen matalakattoisten varastohuoneiden kompleksi. Tarton yliopiston kirjaston lukusalit eivät valitettavasti ole juuri sen parempia. Sielläkin on mitattu vain lattiapinta-alaa, ei tilavuutta. Kirjat hengittävät. Ja kun niitä on paljon yhdessä tilassa, ne tarvitsevat paljon ilmaa. No olkoon, seurustelu Wörterbuchin kanssa oli niin oivallista, että unohdin matalat katot ja levottoman lattian. Välillämme käytiin erinomaisen henkevä dialogi, sanat säkenöivät silmistä, eikä Mauthner jäänyt kanssani juuri missään alakynteen, ohoo. Kerran katsoin kelloa. Se oli jo yli puoli kymmenen. Mutta päätin hyödyntää joka minuutin, joka minulle oli annettu Wörterbuchin lukemiseksi.
Sen jälkeen kaikki kävi aivan kuin tajunnan hämärissä. Kun katsoin seuraavan kerran kelloa, se oli seitsemän yli kymmenen. Kirjasto oli siis virallisesti suljettu. Nostin pääni. Hiljaista, tyhjää, sallivaa. Raskaiden ihmiskehojen paine oli kadonnut lukusalista, ilma oli muuttunut kevyeksi, hämärän sormi liikkui ikkunan takana lasia pitkin. Oli hyvä lukea. Nyt oli todella hyvä lukea. Enhän minä saa tässä pitkään istua, ajattelin itsekseni ja jatkoin miellyttävää työtäni. Minuutit yhdessä Wörterbuchin kanssa olivat kullan arvoisia. Ja tosiaan, nyt oli hyvä lukea. Lukusali oli yksinäisyydelleni juuri sopivan tilava. Kun valot jonain hetkenä sammuivat, tajusin, että nyt ei voi enää viivytellä, on lähdettävä. Mutta tuli monenlaisia vastuksia. Ensinnäkään en pimeässä löytänyt hyllystä kirjojen oikeaa paikkaa. Haparoin pitkään, sitten kuitenkin vein kirjat takaisin pöydälleni. Poistuin käsikopelolla lukusalista, ja matka oli melkoisen pitkä. Päästyäni portaita pitkin luettelosalin kerrokseen huomasin, että koko rakennus oli arveluttavan pimeä. Ehkä jossain alhaalla istui vartija. Mutta en halunnut joutua kohtaamaan häntä. Vaisto sanoi minulle: älä mene vartijan luo. Kirjastossa oli yhtäkkiä hyvä ja väljä olla. Levottomuus oli poissa. Niinpä lähdinkin takaisin ylös. Käsikopelolla löysin taas työpöytäni. Mauthnerin tunsin tuoksusta. Wörterbuchin toisen osan nahkaselkä oli vielä väittelystä kostea. Levottomuus oli kokonaan poissa. Tämän illan kumppani oli paikalla. Uusi rakkaus vietti yön kanssani. Lattian pehmeä matto kelpasi sentään nukkumiseen. Pääni alle hain virolaista kaunokirjallisuutta M-kirjaimen kohdalta: Metsanurk, Männik.
Tämä oli ainut yö, jonka olen viettänyt suuressa kirjastossa. Uskon, että kanssani oli noina aikoina seuraelämässä viettämieni öiden luotettavin seurue. Mauthner oli rinnallani, mutta jossain kauempana kuorsasi Kant. Erikoista, että juuri niin pieni mies kuin Kant kuorsasi niin kovaäänisesti. Hegel nukkui hiljaa, syvää ja pettynyttä unta, kurkkua myöten täynnä konjakkia. Tämä saksalaisen filosofian kuuden tähden mies. Goethe nukkui porvarillisemmin kuin olisin olettanut, käsi poskella, yömyssy päässä. Mutta Metsanurk, joka oli pääni alla, vaikeroi koko yön. Aluksi kuvittelin, että se oli Männik, mutta ei, se oli Metsanurk. Aamuyöstä työnsin Metsanurkin syrjään ja nukuin vain Männik allani. Niin, ja jossain tuoksui. Jossain tuoksui orvokilta koko yön. Aluksi en tajunnut, missä. Mutta aamunkoitteessa, kun he olivat uupuneet uneen ja ikkunasta kajasti jo hiukkasen valoa, kävin lukemassa heidän nimensä. Aino Kallas ja Virginia Woolf uinuivat sylikkäin alimmalla hyllyllä, kumpikin kaukana omalta paikaltaan.
Heräsin siihen, että valot syttyivät. Kirjaston avaamiseen oli vartti aikaa, ja sen verran minun piti vielä kyhjöttää lukupaikkani takana. Tuskin Raatihuoneen kello oli lyönyt täyden tunnin, kun ensimmäinen lukija saapui. Hän kopisteli – ilmeisesti vakituiselle – lukupaikalleen, yskähti monta kertaa keskivertoa vähän matalammalla naisenäänellä, ja sitten kuulin käännettävän hyvin rapisevaa kirjan sivua. Nyt minäkin olisin voinut vähän kerrassaan siirtyä omalle paikalleni lukusalissa esittämään varhaista kävijää. Mutta päätin kuitenkin varmuuden vuoksi pysyä vielä hetken aikaa piilossa. Jos vaikka joku kirjastotäti tulee tänne ja hänen muistissaan syttyy valo. Tuohon aikaan oli lukusalin kapeiden ikkunoiden edessä verhot. Kyykkimiseen kyllästyneenä suoristauduin yhden verhon taakse. Muita kävijöitä ei näkynyt, mutta tuo yksi ja ainoa piti kummallista ääntä: rapisteli sivuja mutta jotenkin liian pitkään ja hellästi, läämi, kahisutti, nyppi ja hypisteli, silitti ja sipisteli. On vaikea löytää oikeaa sanaa, mutta pelkistäen toteaisin, että siinä puuhassa oli jotakin liian kosteaa. Eikä kostea elementti – tietenkään – kuulu kirjastoon.
Kurkotin katsomaan. En nähnyt kaukaa paljonkaan, vaikka hän oli takaa katsottuna puoliprofiilissa minuun päin, oikeastaan parhaassa suunnassa. Ensin hän näytti minusta liimaavan. Liimapuikko kulki säännöllisesti yli pöydällä lepäävän painotuotteen, nainen hankasi, kuten sanotaan, huolella ja rakkaudella. Aloin päästä jyvälle: nainen ei ollutkaan asiakas vaan kirjaston työntekijä, joka käytti lukusalia ehkä rikkonaisten kirjojen restauroimiseen. Siksi olikin ollut fiksua pysyä verhon takana piilossa. Hänen hiuksensa oli peitetty kevyellä liinalla, kuten työssä sopii, hänellä oli silmälasit nenällä, kasvot melko pitkät ja suuret, kuten ilmeisesti nainen itsekin oli. Ei lihava, mutta suurikokoinen, jotenkin ylikypsän tyttömäistä tyyppiä. Ensimmäiseksi huomioni kiinnitti hänen liimapuikkonsa paksuus. Sitten mielikuva alkoi säröillä: naisen kieli lipoi yhtäkkiä monta kertaa liimapuikon päätä, ennen kuin se taas kosketti paperia. Ja sitten nainen vielä hankasi huolellisesti sormillaan liimalla siveltyä sivua, aivan kuin hieroen paperia. Ja sitten, kuvitelkaa: hän kumartui paperin ylle ja nuoli liimaista paperia! Pyyhki suutaan, haukkasi liimapuikosta niin että ratisi, sitten hieroi paperia sillä, sitten taas kädellään, sitten kielellä… Ja sitten lopulta haistoin jotakin, mikä tiivisti nämä outojen yksityiskohtien siruset käsitettäväksi kokonaisuudeksi. Ilmassa oli miellyttävän imelä tuoksu. Se oli tuoksu, joka tekee kirjastotädit hulluiksi. Jota he jahtaavat armottomasti – täydestä syystä. Se oli sokerisen kermavaahdon hiukan banaanimainen tuoksu. Se oli jäätelön tuoksu! Tuo nainen söi jäätelöä, lukusalien vihollista numero yksi, vohvelipäällysteistä hedelmäjäätelöä. Eikä hän ainoastaan syönyt tätä kiellettyä hedelmää vaan hieroi sillä kirjan sivuja, jäätelöi ne, säilöi ne jäätelöön. Sanalla sanoen hän toimi täysin tietoisesti ja systemaattisesti siten kuin lukusalissa on vähäisimmissäkin määrin aivan mahdotonta toimia; moisesta kirjastonjohtajat näkevät painajaisunia. Se oli raskas rikkomus. Miksi en puuttunut asiaan? En lopulta ollut aivan ehdottoman varma siitä, että tapahtumat, joita äsken juuri kuvailin, olivat todellisia. Enhän kuitenkaan nähnyt mitään kiistattoman tarkasti. Asiat liittyvät aivoissani yhteen nopeasti ja kiiruhtavat todellisuuden edelle, sen olin ennenkin kokenut. Sitä paitsi koko tapahtuma oli ollut liian ällistyttävä, jotta sitä olisi voinut mennä noin vain keskeyttämään. Naisen toimintaa saatteli epämääräinen ”jokin”, jonka minä luontaisesti melkeinpä hyväksyin.
Koko tapahtumasarja ei kestänyt ylen pitkään, jäätelöllä on rajansa. Ja huivipäisellä naisella näytti olevan ammattimainen ajantaju. Lukijoiden saapuessa hedelmäjäätelön tuoksukin oli jo haihtunut salista. Myös minä tartuin taas Mauthneriin, mutta raskas yö Männikin ja Metsanurkin seurassa oli jättänyt jälkensä. En kyennyt dialogiin Mauthnerin kanssa, henkevyys ei säkenöinyt sataprosenttisesti. Soimasin itseäni eilisillan typeryydestä. Jos haluaa kerralla liikaa, saa lopulta vähemmän. Jälkeenpäin en ole katunut sitä yötä, se oli elämäni eriskummallisimpia. Mutta tuona aamuna soimasin itseäni eilisillan typeryydestä.
Lähdin kaupungille kävelemään ja tuulettamaan aivojani. Ajattelin, että jään Tarttoon vielä yhdeksi yöksi. Se olisi ollut periaatteessa mahdollista. Kuljeskelen kaupungilla, katson vanhoja paikkoja, nautin auringonpaisteesta, hengitän joen höyryjä ja kuulujen takapihojen tunkkaisuutta, kohtaan miehiä ja naisia, joiden kanssa on tehty urotekoja. Tartto on mukavan pieni kaupunki, vähän kuin teatteri. Siellä kohtaa aina miehiä ja naisia, joiden kanssa on tehty urotekoja. Mutta uhmamieli nosti päätään. Olin varannut Mauthnerille koko päivän enkä pystynyt käyttämään siitä paria tuntiakaan – se tuotti minulle todellista tuskaa. Käänsin askeleeni taas Vallikraavi-kadulle ja ylös kohti kirjastoa.
Totuuden nimissä istuin Mauthnerin kanssa vielä monta tuntia, mutta mitään ei ollut tehtävissä: henki ei ollut tuona päivänä rakkauteen altis. Vai oliko se jo saanut kyllin? Eilinen ilta, tajusin sen nyt jälkeenpäin itsekin, oli ollut käsittämättömän intensiivinen. Ja sitten vielä tuo yö. Olin ollut läpi yön Mauthnerin kanssa. Minua ei ollut uuvuttanut Metsanurkin vaikerrus vaan Mauthnerin läheisyys. Ei merkinnyt mitään, että oli pimeää eikä voinut lukea. Kuten jo sanoin, kirjoja ei aina tarvitse lukea, kirjojen kanssa tulee olla. Se on kaikkein rikastuttavinta, mutta samaan aikaan kuluttaa eniten voimia.
Ladoin Mauthnerit syliini viedäkseni heidät takaisin hyllyyn. Tuntui kurjalta, mutta luonnolle oli annettava periksi. Ja juuri siellä hyllyjen välissä törmäsin aamuiseen huivipäänaiseen. Hänkin taisi olla viemässä kirjaansa takaisin paikoilleen. Se oli melko ohut, harmaa ja mitäänsanomaton, tosin tavallista leveämmäksi leikattu asiallinen kluuttisidos. Saattoi arvata, että reagoin vähän oudosti. Minulle tuosta naisesta, vaikka salainen kontaktini häneen oli ollut lyhykäinen, oli tullut melkeinpä mytologinen olento. Olin jo aikeissa tervehtiä häntä ja pyytää hänet syömään, mutta tunsin, miten pikku vasara napautti aivokuoreeni: varo, et tunne häntä, ette ole tuttuja. Tämähän on se kaksisuuntainen reaktio, johon joudumme, jos näemme kadulla jonkun tunnetun henkilön. Viimeisen päälle tuttu ihminen, jota ei saa tuntea. Mieleeni jäi huivipäisen naisen hiukan pilkallisen itsetietoinen katse. Sitten asetin Mauthnerit hyllyyn. Nainen meni eteenpäin. Jossain seuraavassa välikössä hän kyykistyi ja työnsi kirjansa erääseen alahyllyyn.
Mieltäni tyynnyttääkseni pengoin myöhemmin alhaalla kortistossa, mutta ilman löytöjä. Huomasin huivipäänaisen olevan menossa vaatenaulakolle. Hänen täytyi olla täällä tuttu, koska hän hyvästeli tuttavallisesti monia työntekijöitä. Melkein muuten minuakin. Hän oli huomannut minut ja painanut mieleensä ja rohkeni toistamiseen katsoa minua pilkallisesti havaittuaan silmäni suuresta kortistohuoneesta. Se viittasi terävään, riippumattomaan älyyn – mutta ystävälliseen vai vihamieliseen, luoja tietää. Myöhemmin en ole enää koskaan nähnyt häntä.
Koska koko päivästä oli muutenkin tullut pelkkää ajan tappamista, päähäni pälkähti etsiä huivipäisen naisen kädessä ollut kirja. Hänellä oli ollut niitä pöydällä aikamoinen kasa, eikä minun jäätelöteoriani välttämättä tulisi yhden kirjan avulla sen paremmin todistetuksi kuin kumotuksikaan. Mutta ainahan saattoi katsoa. Eikä minun tarvinnut nähdä paljonkaan vaivaa. Marxin ja Engelsin teosten ruskeiden venäjänkielisten niteiden välistä erottui laiha harmaa kluuttisidos selvästi. Siinä ei ollut mitään eksoottista, vaikka se olikin hyllyssä ehdottoman väärässä (sanoisin jopa: täsmälleen väärässä) paikassa. Eduard Vilden Mäenkylän maitomies -romaanin vuoden 1974 painos, jonka Alo Hoidre on kuvittanut, ilman kansipaperia, muuten olisin varmaan tuntenut hänet jo aiemmin. Minusta tämä on Mäenkylän maitomiehen paras, vaikuttavin painos juuri Alo Hoidren neljän mustavalkoisen kuvan ansiosta. Niin, niitä on tosiaan vain neljä, mutta sitäkin säväyttävämpiä ne ovat. Ennen muuta – millainen Mari. Millaiset ytimekkään aistilliset jännitteet. Kirjan sivut olivat paksuja kuin pergamentti. Kyhmyräisiä, rapisevia, takertuvia, tuoksuvia. Päivien ja viikkojen kuluessa ne oli säntillisesti peitetty jäätelökerroksilla, kyllästetty makealla maitoaineella, hierottu läpikotaisin sokerikermalla. Imelänkirpeä tuoksu aaltoili Marin vartalonmuotojen yllä, ja kartanonherra von Kremerin huuma nousi lukijankin päähän. Noita sivuja saattoi aistia silmillään, nenällään ja korvillaan, sormillaan ja suullaankin. Rakastajan vikkelä kieli oli hieronut jäätelöä joka ikiseen lokoseen. Yhteen liimautuneet sivut repeytyivät toisistaan irti napsahtaen kuin rummun nahat. Nuuhkin niitä lähempää, katsoin kielen liikkeen vielä näkyviä kuvioita. Se kaikki oli vastenmielistä, muttei ainoastaan sitä.
Lyhyesti sanottuna kirja oli pilalla. Lukija oli häikäilemättömästi, tietoisesti ja julkeasti jättänyt huomiotta valtiolle kuuluvan kirjan käyttösäännöt. Tämä oli profaanin tason päätelmä – rikoksen, esimerkiksi esineellisen raiskauksen, vahvistaminen. Rikos vaatii rangaistusta, sakkoja, kirjastokortin menettämistä. Mutta saattaisiko teon tulkita tapahtuneeksi sakraalilla tasolla? Jos saattoi, päätelmät voisivat osoittautua aivan toisenlaisiksi. Esimerkiksi rakastavan parin tarkastelu fyysisen yhteyden huippuhetkellä antanee asiaan vihkiytymättömälle vaikutelman raa’asta väkivallanteosta. Hän on valmis puuttumaan tilanteeseen pelastaakseen naisparan (tai miksei myös miesparan) vastakkaista sukupuolta edustavan villi-ihmisen kynsistä. Rakastavien itsensä hyväksymällä sakraalilla tasolla rakastelun villeys merkitsee vain ehdotonta keskinäistä luottamusta. Siitä korkeampaa positiivista merkkiä ei ole olemassa. Vihkiytymättömät älkööt vaivautuko.
Jäätelöllä turmeltu Mäenkylän maitomies taisi tosiaan olla tulokas sakraaleista sfääreistä. Kirjaston työntekijöille se oli – tietyssä mielessä – mennyttä kalua. Sen kohtalona ei ollut ollut huvitteleva barbaari. Sen ylitse oli käynyt rakkaus. Kirja oli täydellisesti hyväksynyt sen kanssa tehdyn synnin. Parempana kuin sataa tai kahtasataa innokasta lukijaa se näytti pitäneen syvää, juurevaa suhdetta huivipäisen naisen kanssa. Kirja ei halua, että sitä vain luetaan. Se tarvitsee myös inhimillistä yhdyselämää. Minulla ei ollut tähän enää mitään sanottavaa.
Rakkaus kirjoihin roihuaa minussakin. Minäkin olen tehnyt rikoksia rakkauden nimissä. Kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla opettelimme Englannin kirjallisuuden tunnilla ulkoa Edgar Allan Poen runon Korppi. Kiinnostukseni Poeta kohtaan oli syntynyt jo vähän aiemmin. Tallinnan kaupungin pääkirjastossa, jota tuohon aikaan kutsuttiin jostain syystä Gorkille nimetyksi, vaikkei suinkaan Gorki vaan Anton Hansen Tammsaare oli ollut sen tunnetuin ja innokkain asiakas, oli Poen erinomainen 10-osainen kootut teokset vuodelta 1902, lisäksi vielä runsaasti kuvitettu. Olin lainannut kotiin monta osaa ja kokeillut ensin Heurekaa, Poen suurta filosofista proosarunoelmaa, mutta olin lukenut myös runoja ja novelleja. Korppi oli niin mahtava, että se suorastaan näännytti, parempaa runoutta oli vaikea edes kuvitella. Runonide oli aivan loppuun luettu, sivut olivat kansien välissä osin irrallisina. Se yllytti rakkauden syntiin. Muistan, miten kielletty ajatus herätti minussa syntyessään suorastaan yliaistillista kiihtymystä. Ja minä toteutin sen ajatuksen: panin revenneet sivut, joilla Korpin teksti oli, syrjään enkä vienyt niitä kirjastoon. Siitä asti oli Korppi salaa kirjoituspöytäni ylimmässä laatikossa ja meillä oli älyttömän hyvä olla yhdessä. Saatoin ottaa Korpin laatikosta milloin vain, katsella typografiaa ja mukaan liitettyä piirroskuvaa, kokea runon rytmin yhä uudelleen, kirjoittaa marginaaliin vieraiden sanojen selityksiä, ja sitten taas nauttia Korpin jatkuvasta vaitonaisesta läheisyydestä. Ei vain teksti, vaan salaperäinen lintu itse, koko inhimillisen olemassaolon tragiikka oli kätkössä pöytälaatikossani. Vaikka profaanilta kannalta tämän kaiken nimenä oli varkaus, se merkitsi sakraalissa sfäärissä rohkeutta omistautua jollekin. Tietämys rakkauden nimissä tehdystä rikkomuksesta synnytti minussa ylevän sisäisen jännitteen. Ja Korppi – sen tiesin myös varmasti – ei kaivannut takaisin kirjastoon, sillä minun luonani sillä oli huomattavasti parempi. Niin elin tämän vanhan Korpin kanssa vuosia yhdessä, vaikka hyllyssäni oli jo monia uudempia Poen valittuja teoksia. Vasta oikein paljon myöhemmin, kun ensirakkauteni Poeta kohtaan oli hiipumassa, tunsin häpeää teostani. Häpeä syntyykin ehkä rakkauden muretessa, silloin, kun taikapiiri purkautuu ja arkipäivän etiikka, tuo maailman pysymisen ainoa inhimillinen tae, nostaa päätään. Lainasin taas kaupunginkirjastosta tuon niteen ja pistin minulla olleet irtolehdet takaisin kansien väliin. Nyt, kirjoittaessani tätä tarinaa, lainasin kirjan kolmannen kerran. Se on sidottu uudelleen, vaikka aika surkeasti. Irtolehtiä ei ole enää. Mutta ei ole enää Korppiakaan, luoja paratkoon. Kuten ei kuutta muutakaan runoa sen lähellä olleilta, aikanaan irtonaisilta sivuilta. Sivujen 109–130 kohdalla ammottaa kirjassa aukko. Ties vaikka joku puolihullu bibliofiili olisi uhrannut ne rakkautensa alttarille. Mikä vahinko!
Muuten, myöskään Heureka-teosta ei löytynyt enää kaupunginkirjastosta. Kaksi nidettä kymmenestä puuttuu paikaltaan. En osaa sanoa mitään. Onko tämä Viron kirjastojen luonnollinen tase vai juuri näiden kirjojen kohtalo, jotka voimakas kiintymys on kerran kiskaissut ulos tavanomaisesta kirjastorutiinista? Ehkä niihin jäi jokin energia, jokin vietti rikkomuksiin, eivätkä ne enää pystyneet elämään säilön persoonattomassa miljöössä.
Niin seisoin tuolloin Tarton yliopiston kirjaston humanististen tieteiden salissa, Mäenkylän maitomies kädessäni, ristiriitaisten tunteiden lävistämänä. Lukijana ja sosiaalisesti ajattelevana ihmisenä tunsin vihaa ja inhoa. Kirjoja ei saa kohdella tällä tavalla, kirjoja pitää vaalia! Kirjaston kirja ei ole yksityisomaisuutta, vaan se on suunnattu kymmenelle seuraavalle sukupolvelle! Mutta rakkaus kirjoihin on roihunnut minussakin. Jollain lailla kykenen ymmärtämään sitä. Ja myönnän, että oikeaa rakkautta saattelee mahdollisuus rikkomuksiin, muutoin se ei olisi oikeaa rakkautta. Ilman noita harvoja hankalia ihmisiä, jotka rakastavat kirjoja syvästi ja kiihkeästi, emme loppujen lopuksi tarvitsisi kirjastojakaan. Lohduttautukaamme siis ainakin sillä ajatuksella, että vaikka nämä houkat tuottavat meille mieliharmia, he eivät sentään tee pahaa kirjoille. Kirja hyväksyy heidän suuresta sympatiasta johtuvan alkukantaisuutensa. Heidän halunsa nuuhkia, purra, syleillä kirjaa. Kosia kirjaa ja elää sen kanssa. Ja loppuyhteenvetona: nämä harvat hankalat tyypit ovat kuitenkin huomattavasti sympaattisempia kuin sadat tavalliset laiskat lukijat, jotka yksinkertaisesti unohtavat kirjan jonnekin, hävittävät sen tai jättävät palauttamatta kirjastoon silkasta piittaamattomuudesta.
En tiedä, mitä Mäenkylän maitomiehen pilatulle kappaleelle kävi. Todennäköisesti joku Tarton yliopiston kirjaston johtajista, Laine Peep, Peeter Olesk tai Toomas Liivamägi, on vain poistattanut sen luetteloista. Eihän kirjaa pystynyt enää mitenkään lukemaan. Rakkauden aalto oli käynyt hänen ylitseen ja paluu normaaliin muuttunut mahdottomaksi. Minä olisin sijoittanut hänet kirjaston museoon. Kuten kaikki ne tulevat kirjat, jotka eivät kanna piittaamattoman barbaarisuuden vaan rakastavan väkivallan merkkejä.
Jaan Undusk
Jaan Undusk (s. 1958) kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän työskentelee Tallinnassa Viron tiedeakatemian Underin ja Tuglak-sen kir-jalli-suuskeskuksen johtajana. Hän on ollut vuodesta 2007 Viron tiedeakatemian jäsen.
Tutkijana Jaan Undusk on saanut vertailevan kirjallisuustieteen alueelta kansainvälisen Herder-palkinnon ja edistänyt baltiansaksalaisen kirjallisuuden tutkimusta Virossa. Hän on julkaissut runsaasti tutkimuksia viroksi, saksaksi ja englanniksi; viimeisimpänä on ilmestynyt laaja teos Eesti kirjanike ilmavaatest (”Virolaisten kirjailijoiden maailmankatsomuksesta”, 2016), joka sisältää kulttuurihistoriallisia ja elämäkerrallisia muotokuvia Viron alueella toimineista kirjoittajista ja kirjailijoista alkaen Henrik Lättiläisestä ja päättyen Mati Untiin.
Kirjailijana Jaan Undusk on julkaissut novelleja, palkitun romaanin Kuum (”Kuuma”, 1990) ja kolme näytelmää: Goodbye, Vienna (1999), Quevedo (2003) ja Boulgakoff (2006) sekä matkakirjan Teekond Hispaania (”Matka Espanjaan”, 2016). Undusk on myös virontanut saksalaista ja ranskalaista kirjallisuutta.
Jaan Undusk on syntynyt etelävirolaisessa Otepään kaupungissa, joka on Viron talviurheilun keskus. Hän pitää Otepään ja sen ympäristön kumpuilevaa järvimaisemaa Viron kauneimpana, ja alueen luonto on vaikuttanut voimakkaasti hänen käsitykseensä elämästä.
Jaan Unduskin filosofisessa ja esseemäisessä proosassa pohdis-kelu sekoittuu säröä luovalla tavalla ruumiillisuuteen ja aistillisuuteen. Hänen kiinnostuksensa maagiseen ja mystiseen kieleen, josta hän on kirjoittanut tutkimuksen Maagiline müstiline keel (1998), näkyy tässäkin novellissa. Vuonna 2006 julkaistu novelli Rakkaudesta kirjaan on saanut Friedebert Tuglaksen novellipalkinnon.
Kaisu Lahikainen
(s. 1956) työskentelee lukion äidinkielenopettajana. Suomen-taminen on rakkaus, jolle on aina liian vähän aikaa. Kiehto-vinta suomentamisessa on vivahteiden tavoittaminen, ja palkitsevimpia ovat ne hetket, kun onnistuu sanomaan suomeksi.