Katkelma romaanista Gogolin disko
Suomentanut Sanna Immanen
Konstantin Opiatovitš
Taskuvaras Konstantin Opiatovitš noudatti vakiintuneita arkirutiinejaan, jotka hän oli vuosien varrella omaksunut erinäisissä rangaistuslaitoksissa. Silitettyään kotona housunsa kuumalla peltipurkilla, puhdistettuaan kenkänsä pienellä ja kuluneella, mutta aina mukana kuljettamallaan samettilapulla ja täytettyään taskunsa ikkunalaudalla kuivahtaneilla leivänkuorilla hänellä oli tapana ajaa varhain aamulla raitiovaunulinjan päätepysäkille. Hän väisteli varovasti kuralammikot, siirtyi sitten asfaltilta kapealle laatoitetulle kävelytielle ja suuntasi hyväntuuliset askeleensa kohti vanhaa juutalaista hautausmaata. Juuta-laiset tiedettiin jääräpäiksi ja perinteenvaalijoiksi, jotka pitivät kiinni ikivanhoista säännöistä, ja siksi suojaisa hautausmaa sopi jalolle tasku-varkaalle päivän aloitukseksi erinomaisesti. Hänen entinen vankileiritoverinsa, muuan Odessan juutalainen, oli kertonut monta kiehtovaa seikkaa tämän vainotun kansan salaisista tavoista. Kaik-kea Opiato-vitš ei enää muistanut, mutta hautakivien päälle kukkien sijaan lasketut pikku kivet ja vain rabbille tarkoitetulla miniatyyriportilla varustettu satumaailma jotenkin virkistivät häntä ennen päivän töihin ryhtymistä. Myöhemmin, raitiovaunussa tehdyn työpäivän jälkeen, olisi ollut jo vaarallista ajaa takaisin päätepysäkille vain jaloittelua varten. Jos Opiatovitš päivän mittaan kyllästyi äänekkäisiin matkustajiin ja käsilaukkujen tyhjentämiseen, hän yleensä levähti kävelemällä pysäkin välin ja ruokkimalla puluja kuivilla leivänkuorilla. Mutta täällä, hepreaksi vaikenevien kivien yksinäisessä maailmassa hän aina tilaisuuden tullen suoritti levollisen aamunavauksen ennen edessä odottavia askareita. Hän seisahtui tuntemuksensa mukaan jonkin hautakiven kohdalle ja asetti ikään kuin ohimennen käytävältä poimimansa pienen kiven kasteenkostealle paadelle. Näin Opiatovitš harjoitteli erästä tiettyä, taskuvarkaalle elintärkeää ominaisuutta, sorminäppäryyttä. Hän myös kuulosteli hiljaisuutta ja itseään. Kiveä maasta poimiessaan hän ei milloinkaan rikkonut varkaiden vanhaa sääntöä. Hän tiesi liian hyvin, ettei hellämielisinkään taskuvaras saanut ikinä nostaa ylös mitään lompakkoa painavampaa.
Viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, kun tsaarin Venäjä oli taas kerran liittänyt Viron, Latvian ja Liettuan itseensä, jopa maaseutukaupunki Viljandissa puhalsivat muutosten tuulet. Luonnollisesti se tiesi sekä hyvää että huonoa. Otetaan esimerkiksi tuo samainen sotasaalisraitiovaunu, joka oli Puolaa vastaan käytyjen suurtaisteluiden päätteeksi siirretty kiskoineen ja halleineen päivineen Viljandiin jostain Krakovasta tai Varsovasta. Pikkukaupungin eläkeläiset taputtivat käsiään, ja pian tottuivat kaikki käyttämään kaksipäisen kotkan nokassa saapunutta ennennäkemätöntä, ilmaista kulkuneuvoa. Mos-kovan metroammattilaisten huolellisesti asentamana se ajoi nyt Viljandin kaikki kumpuilevat pinnanmuodot huomioon ottaen varsin luonnikkaasti kaupungin halki, sukelsi järven rannassa ajanmukaiseen, läpinäkyvään tunneliin ja viiletti linnoituskukkuloiden poikki suorastaan amerikanrautatiemäisen uljaasti alati kasvavia asukasmääriä rakenteilla oleviin uusiin lähiöihin kuljettaen. Opiatovitš ei juuri välittänyt politiikasta, eikä oikea varas tehnyt yhteistyötä minkään vallanpitäjän kanssa, mutta raitiovaunu oli monella tapaa varsin hyödyllinen. Eli varkaiden ammattikielellä ilmaistuna hän saattoi ylpeänä todeta, että kun tsaarin kotka alkoi taas kaarrella tämän seudun yllä laskeutumispaikkaa hakien, hän, entinen sidentti (mitä ei tule sekoittaa dissidenttiin!) ja kykyjensä mukaan myös nykyinen stailari (eli arvostettu muotihemmo) ei potenut minkään sortin depresjakkia (tuota edesmenneiden virolaisten niin syvästi rakastamaa murehtimista), vaan teki edelleen sitä, minkä parhaiten osasi. Ilmeisesti historian keinun oli määrä tällä tavalla kierähtää tangon yli monta kertaa yhdenkin elämän aikana. Sitä paitsi hän oli löytänyt mukavia ystäviä eräästä keskikaupungin antiikkiliikkeestä, jossa oli raitiovaunussa raadetun päivän jälkeen hyvä rentoutua ja keskustella kuten ihmisten kuuluukin.
Tällä tavalla vaivihkaa pohdiskellen Opiatovitš teki pienen kävelykierroksen ja ihasteli kesken jääneen dominopelin lailla sinne tänne siroteltuja hautakiviä, jotka suuntaan ja toiseen kallelleen painuneina muistuttivat häntä vanhoista hyvistä ajoista, jolloin hän oli vielä kuulunut snygiin Riian jengiin ja viettänyt iltojaan juuri tuon loputtoman mustavalkoisen pelin parissa. Sitä paitsi oikeassa dominossakin oli usein kyse elämästä ja kuolemasta! Kerran hän oli esimerkiksi sattunut eräässä Pārdaugavan kellariloukossa pelipöydän ääreen ja huomannut, että pöytälevyn alle oli naulattu tuppi, josta puukon olisi saanut huomaamatta vetäistyä esiin, mikäli tilanne kääntyi epäsuotuisaksi. Nuoruudessaan Opiatovitš oli kyllä jonkin aikaa kulkenut valkoinen huivi kaulassa ja keklu taskussa, mutta koskaan hän ei ollut käyttänyt teräasetta ihmistä vastaan. Ellei oteta huomioon teroitettua kolikkoa, jolla hän leikkasi käsilaukkuja auki. Nyt ei ollut enää kuin raitiovaunuja ja torilta palaavia vanhoja mummoja ropoineen… mutta olipa sentään laulujakin! Kuinka mukavaa olikaan täällä varjojen maassa vaeltaessaan viheltää vaikkapa vanhaa hyvää Murkaa, Prokuraattorin tytärtä tai hautajaisiin sopivaa Makeaa marjaa. Mikäpä hätä tässä! Olisihan hänellä voinut vaimokin olla, mutta jos ei ole onnea rakkaudessa, niin sitten kai… Vasta eilen oli uusi nuori naisvaras, Murka paljonpuhuvalta nimeltään, etsinyt hänet käsiinsä ja pyytänyt auktoriteetilta lupaa hieman touhuta kaupungissa. Kaunis oli tuo neiti, kuin pahansisuinen prinsessa konsanaan, pojat kaupungilla jo kuuluivat pelkäävän häntä, sanottiin että tyttö vie leivänkin kädestä, oli kuulemma taitava pikku pirulainen… Sellainen olento olisi voinut Opiatovitšillakin elämässään olla! Tietenkin tyttö sai luvan, ilman kahta kysymystä.
Siitä Opiatovitšin ajatukset johtuivat jo biljardiin, pelien kuningattareen. Se oli suurta filosofiaa, paljon suurempaa kuin joku yliopiston naavaparta kakkulapääprofessori pystyi ikinä kuvittelemaan! Otetaan esimerkiksi niin sanottu durak eli typerys, pallo joka sattumalta vierii pussiin. Samalla tavalla voi ihminenkin ihan väärään paikkaan jouduttuaan saada tuhoisan osuman ja… jopa kuolla! Tai jos katsotaan asiaa toiselta kantilta, päästä osalliseksi suuresta ja yllättävästä onnesta, vaikkei itse osallistuisi peliin missään merkittävässä roolissa, kunhan vain postailee ja tuijottelee ympärilleen suu auki kuin kohta teuraaksi päätyvä lammas. Mutta sitten yhtäkkiä toks… ja niskaasi ropisee joko kultaa tai multaa! Entinen sellikaveri oli kertonut, että juutalaiset hautaavat vainajansa pian ja aina istuvaan asentoon. Taas, miten mielenkiintoinen fakta! Miten rikasta elämä onkaan! Käy ilmi, että kaikki juutalaiset istuvat maan alla ikään kuin raitiovaunussa matkalla jonnekin viimeiselle tuomiolle, Jerusalemiin tai sinne mikä-niitä-siellä-lopussa-odottaakaan. Maanalaisissa raitiovaunuissa ei tietenkään ole varkaita… Tai odotas, keitä sitten ovat haudanryöstäjät? Vastahan sitä kirjoitettiin kaksikielisessä maakuntalehdessä, että jossain täällä lähistöllä Suuressa-Jaanissa olivat pietarilaiset restauroijat Eremitaašista olleet remontoimassa kirkkoa ja juoneet kaiken pirtun jostain vanhasta baltiansaksalaisen hautaobeliskin lasimaljasta, jossa oli säilytetty vainajan sydäntä! Kyllä, kiehtovaa on maailman meno, ei voi muuta sanoa! Varsin yllätyksellistä! Varsin rikasta!
Itsekseen tällä viisiin pohdiskellen ja uuden kauniin päivän alulle hymyillen lähti taskuvaras Konstantin Opiatovitš takaisin kohti raitiovaunupysäkkiä tässä tsaarivaltion pikkukaupungissa nimeltänsä Viljandi. Hän seisahtui kerran vielä suurelle hautamuistomerkille, johon oli kuvattu menora, juutalaisten seitsenhaarainen kynttilänjalka. Tässä kohtaa hän aina pyyhki kenkänsä samettilapulla. Tänään hän joutui jopa riisumaan kengän jalastaan, koska pikkuruinen kivi oli painunut kengän kannan juonteeseen. Mutta nostaessaan katseensa Opiato-vitš suorastaan ällistyi erään pensaan epätavallista väriä. Ympä-röivää vehreyttä vasten näytti aivan siltä kuin pensas olisi palanut punaisella liekillä.
Vieras
Raitiovaunu ajoi pysäkille kauheasti kilisten, kolisten ja kirskahdellen kuin sieltä olisi tullut joku bandiitti aamuyön jatkoilta tamburiini kaulassa. Yllätyksekseen taskuvaras huomasi, ettei vaunu ollutkaan tyhjä, vaan keskiovien luona mieshenkilö, joka oli kietoutunut kuluneenruskeaan repsottavaan huiviin. Päähänsä tämä tuntematon stailari oli pukenut vanhaa säkkipilliä tai valtavaa kankaista etanan kotiloa muistuttavan lipallisen kriminnahkareuhkan. Siitä huolimatta, että vaunu ajoi vasta päivän ensimmäisiä vuoroja, oli istuimen vieressä lattia aivan hiekan peitossa, ja Opiatovitš joutui kenkiään säästääkseen ottamaan rumba-askeleen sivulle kummajaista ohittaessaan. Hullut eivät kuuluneet hänen ekspertiisiinsä, arvaamattomina niistä koitui vain harmia, mutta koska oli ilmiselvää, että tämä ihmishaamu oli noussut vaunuun edellisellä pysäkillä eli uudelta ortodoksiselta hautausmaalta, Opiatovitš päätti ottaa riskin. Olihan hän ammattilainen. Maailmassa ei ole hajamielisempää eikä varomattomampaa ihmistä kuin se, jolla on vainaja ja haudattavaa! Surijoita ja itkijöitä vedättävät kaikki – ruumisarkkukauppiaista ja haudankaivajista aina vanhaan tuubansoittajaan, joka kölninvesihiprakassa tulee vaatimaan palkkionmaksua yhä uudestaan ja uudestaan. Ja nämä onnettomat maksavat! Itkevät ja maksavat! Puhumattakaan kyynisestä pitopalveluväestä ja kaiken maailman ammattimaisista juhlapöydän kattajista! Se on nimittäin kovaa bisnestä. Tuskinpa yhdelle kunniallisella varkaalle on jäänyt mitään noiden jumalaapelkäämättömien sakaalien jäljiltä, mutta yrittänyttä ei laiteta!
Opiatovitš istuutui miehen taakse ja tunsi heti makean pilaantuneen hajun, kummallisen sekoituksen kirkon suitsuketta ja vanhan ihmisen intiimiongelmaa. Inhotustaan vastaan taistellen hän sujautti kätensä vieraan miehen huopatakin taskuun. Oho… tasku oli vuorattu sisältä ylellisellä turkiksella… ja se oli täynnä hiekkaa! Opiatovitš veti säikähtäen kätensä pois huomattuaan samassa, että tuntematon mumisi jotain itsekseen! Varas sai selvää kahdesta lauseesta, siitä että jotakin oli tapahtunut liian aikaisin ja että jotakuta oli varoitettu, sekava mies mainitsi useita kertoja…. malarian! Hullun tutina sen kuin voimistui, ja uskomattomana onnenkantamoisena putosi penkin viereen lattialle hänen pulska härännahkainen lompakkonsa, joka oli paksu kuin kaskelotti. Opiatovitš puhkesi tahtomattaan viheltämään Murkaa.
Adolf Israilovits Gukš
Viljandin Linnankadulla, sillä ainoalla vanhaakaupunkia muistuttavalla kujalla, jonne aurinko paistoi päivälläkin vain sattumalta, oli kaksi vanhempaa miestä istuutunut klaffituoleille antikvariaattiliikkeen edustalle. Kumpikin tuki kyynärpäätään ikuisen vanhaan, paksuun ja kuluneeseen rautaputkeen, joka oli asennettu siihen näyteikkunan suojaksi kai jo edellisen tsaarinvallan aikana. Miehet siemailivat kuumaa teetä laseistaan. Aivan tuon esihistoriallisen puodin vierestä johti homeinen porttikäytävä ruohottuneelle sisäpihalle, jossa munalukolla suljetun kellaribaarin ovessa riippui omituinen, vain viron kielellä laadittu vuokrailmoitus. Kun tähän lisätään vielä pari ylväiden balustradikaiteiden koristamaa mutta muuten kovin ränsistynyttä parveketta istujien päiden yllä sekä nyt jo suljetun nukketeatterin rikkinäinen lasiovi vastapäätä kadun toisella puolella, lienee selvää, että entisen pääkadun parhaat päivät olivat jääneet jonnekin kaukaiseen menneisyyteen. Koko katu oli kuin murheen murtama harmaapäinen äitimuori-mamotška, joka nojasi ikkunaan kuin ikuisuuteen ja yhä odotti ammoin kuolemaantuomittua ja surmattua poikaansa kotiin.
Miehistä laihemmalla, joka painoi vain neljäkymmentäkolme kiloa ja jota kutsuttiin Arkašaksi, oli kaulassaan tahrainen solmio ja polviensa välissä puristuksissa muovikassi, josta hän ei luopunut koskaan, sillä se sisälsi koko hänen lähinnä halvoista kalsareista koostuvan maallisen omaisuutensa. Hänen elämänsä oli ollut onneton, hän oli aina joutunut olemaan erossa perheestään ja kunnollisesta ruoasta – Arkaša eli musiikista, kuten hänen ystävänsä sanoivat. Viime vuosina häntä olivat kannatelleet pinnalla niin sanotut maanalaiset nauhoitukset, joilla hän esitti uskomattoman uskottavalla äänellä klassisia lauluja upseerin kunniasta, vanhasta Venäjästä, siirtolaisen onnettomasta elämästä ja sen sellaisesta. Myös tuo kuuluisa Murka, jonka äsken kuulimme raitiovaunussa Konstantin Opiatovitšin hiljaisen onnellisena tulkintana hänen huomattuaan houkuttelevan setelitukon lattialla, kuului Arkašan ohjelmistoon. Se oli hänen koronnajansa, hänen bravuurinumeronsa, hänen repertoaarinsa helmi. Laulu kertoi Odessaan saapuneesta rikollisjoukkiosta, jota johti revolveria heilutteleva naisrosvo Murka. Vanhanaikaisen musiikkibisneksen teknisestä puolesta vastasi Arkašan pöytäseuralainen ja hyvä ystävä Adolf Israilovitš Gukš, joka paikallisen Ugala-teatterin sulkemisen jälkeen oli kaukonäköisesti organisoinut koko teatterin äänitekniikan asuntoonsa – yhteen ainoaan huoneeseen kommunalkassa, joka sijaitsi samassa talossa antikvariaattiliikkeen kanssa. Näin ollen Gukš itse nukkui yleensä liikkeen puolella yhdessä Arkašan kanssa eikä omassa huoneessaan yläkerrassa.
Adolf Israilovitšin huone oli nähtävyys sinänsä. Keskeisellä paikalla riippuivat Venäjän ja Amerikan liput sekä omistuskirjoituksin varustetut Vysotskin ja Presleyn julisteet. Presley oli aikanaan jopa lähettänyt hänelle vierailukutsun! Kun Gukš oli käynyt näyttämässä paperia turvallisuuselimissä, hänelle oli naurettu päin naamaa, mutta kaikkien yllätykseksi hän oli tosiaan saanut matkustusluvan. Muun tilan Gukšin murjusta olivat vallanneet gramofonit, seka-lai-nen ääni-tekniikka, vinyylilevyt ja oudot musiikkiaiheiset muistoesineet, joita hän oli tuonut ulkomailta. Adolf Israilovitšin lyhytaikaisesta Amerikan-siirtolaisuudesta kerrottiin satumaisia tarinoita, mutta itse hän tyytyi vain toteamaan, että Amerikassa kaikki oli todellakin designer-chic. Ensivaikutelma siitä, että pienen huoneen johto- ja pistorasiaryteikössä vallitsee täysin rosvoluolamainen kaaos, ei sittenkään vastannut totuutta, sillä kaikella oli tarkoin harkittu paikkansa. Adolf Israilovitšin mielestä vinyylilevyt eivät sietäneet minkäänlaista tuttavallisuutta, joten harvinaisimpia kappaleita hän säilytti jopa niin, että levy ja kansi olivat eri laatikoissa vaurioitumisriskin hajauttamiseksi. Kunniapaikalla hänen studiossaan olivat kuitenkin tässä samaisessa talonröttelössä röntgenkuvista valmistetut ja luurankosymboleilla varustetut mustat salaiset äänilevyt, joita hän oli huomattavalla menestyksellä kaupannut ulkomaille asti. Äskettäin kuollut ja kuopattu Viron tasavalta sai Adolf Gukšin sympatiat osakseen, sillä hän vihasi totalitaarisia hallintoja, jotka eivät antaneet hänen omistautua täysin rinnoin kutsumukselleen ja harrastukselleen eli varhaisen rock’n’rollin, niin sanotun esirockin tai, kuten haluatte, rockia edeltävän rockin tutkimiselle. Gukš oli löytänyt sielulleen rauhan, hän tiesi, että vaikka moni kyky oli syyttä vaipunut unholaan, kohtalo oli vielä ennen kuolemaa lähettänyt hänelle, ikuiselle romantikolle ja todelliselle vanhan liiton producer-runoilija-keräilijälle Arkadi Dmitri-jevitšin, Arkašan, tuon kansanomaisen esirockia henkivän lupauksen. Kanssakäyminen Arkašan, elävän sielun kanssa, oli esimerkki siitä, miten todellinen lahjakkuus aina vääjäämättä kartuttaa sosiaalista statusta ja designer-chiciä. Jokainen Arkašan seurassa vietetty minuutti sai Adolf Israilovitšin huokailemaan onnesta ja punastellen muistelemaan aikaa ennen Arkadin tapaamista. Silloin hän oli elänyt onnetonta elämää, istunut musiikille pyhitetyssä autotallissaan ja sepitellyt lempikappaleisiinsa outoja ja epäonnistuneita lisäsäkeistöjä tai pilakertosäkeitä. Mutta hengenheimolaisesta tai naisystävästä hän ei ollut rohjennut uneksiakaan. Uskomaton kohtalon kitaran rämpäytys oli esitellyt hänet Arkašalle, joka oli mitä siistein musamies-beatle-stailari jumalan armosta!
Arkadi Dmitrijevitš Severnyi
Gukš muisti heidän ensitapaamisensa viimeistä yksityiskohtaa myöten. Gukšin luo oli juuri tullut kylään Vasja Koljugin, Viljandin johtava Beatles-mies, joka halusi keskustella järven rantaan suunnitteilla olevasta Beatles-temppelistä. Partasuinen Vasja oli saapunut kuin mikäkin kirkonrakentajapyhimys kantaen käsissään outoa savesta ja kahtia leikatusta jalkapallosta askarreltua temppelin pienoismallia. Kupolinpuolikkaiden oli tarkoitus symboloida maapalloa ja rak-kautta! He olivat Vasjan kanssa istuneet kommunalkan yhteiskeittiössä, kun oveen koputettiin ja joku täysin mitäänsanomaton, halpaan harmaaseen pukuun sonnustautunut ja muovikassia kädessään riiputtava kansalainen oli pyytänyt lupaa saada tavata Adolf Israilovitš. Gukš oli johdattanut vieraan omaan studio-vuokra-olohuoneeseensa ja kehottanut tätä odottamaan, mutta Vasjan kanssa jutellessaan ja kiistellessään tyystin unohtanut vieraan. Kun Gukš ja Vasja olivat päässeet niin pitkälle, että valikoivat tulevan pyhäkön värejä ja väittelivät siitä, pitäisikö rakkautta symboloivasta puolipallosta tehdä violetti vai vaaleanpunainen, lähti Gukšin huoneessa soimaan kai jokin levy, sillä yhtäkkiä sieltä kajahti vankilan häkkilinnun rouhea saundi. Vasja sanoi jälkeenpäin, että tuon taivaallisen äänen kuullessaan hän oli tuntenut kyyhkyn tempoilun povessaan kuin nuorena, aivan poikasena, lintutorilta tullessa. Se oli suloisenkirpeää kipua, verrattavissa rakastajan ensi raapaisuun, ja samalla myös jotakin hyvin traagista, sellaista elän-elämäni-viimeistä-kesää-tuntua, jonka tuoreiden säkenöivien kastepisaroiden virtaaminen oli keittiöön jysäyttänyt. Adolf Israilovitš Gukš muisti selvästi jokaisen sitä seuranneen liikahduksen. He kompuroivat hartaina ääntä kohti ja näkivät, että vieras oli tarttunut seinällä riippuneeseen kitaraan, istuutunut pöydälle kivennäisvesipullojen ja keksipakettien sekaan ja lauloi nyt silmät tiukasti kiinni puserrettuina. Oi vapaata tahtoa, tuota selittämätöntä voljuškaa, joka viivana avatusta suusta, elämänhistorian ikuisesta miinusmerkistä oli kantautunut kyyristelevien kuulijoiden korviin! Ystävyys solmittiin, ensimmäiset levyt äänitettiin ja pian kaikki pikkukaupungin miliisit salaa rakastajattariensa kanssa kuuntelivat älypuhelimistaan Arkašan laulamaa tarinaa kahdesta kurjesta yöllisellä vankilan pellolla. Ja miliisit itkivät naidessaan.
Arkadi Dmitrijevitš, yksinkertaisesti Arkaša vain, kippasi kuorrutteen muruset alustassilta teelasiin, hämmensi hitaasti ja katseli sitten katua pyörteisten heijastusten ja kimaltelun läpi. Se, mikä hänelle sieltä näkyi, ei ollut mikään astraalinen valo, Paracelsuksen lux naturae, hindujen akasha, kiinalaisten chi tai juutalaisten kabbalan aur. Halvan kakun murenat sekoittuivat ruskeassa nesteessä teelehtiin eivätkä todellakaan tienneet mitään siitä, että jo muinaisina aikoina kirjoitetun Johanneksen evankeliumin alkujakeissa olivat elämä ja valo keskenään erottamattomasti yhdistetyt! Arkašalle valo oli nykyään pikemminkin koettelemusten ja kärsimysten aiheuttaja. Siitä hetkestä alkaen, kun hän aamulla rappukäytävässä avasi silmänsä ja kohotti päätään muovikassilta, hän olisi halunnut sulkea ne heti uudestaan, sillä edellisenä iltana järviravintola Sateenkaaressa kuullut latteat jutut ja sävelmät kumisivat yhä hänen päässään. Joskus soittajakaverit antoivat hänen esittää maanalaista ohjelmistoa puolen yön jälkeen ravintolan johtajan jo mentyä nukkumaan. Hovimestari huokaili ja uhkaili, mutta hänestä ei tarvinnut välittää, sillä armenialaiset pyysivät joka tapauksessa saman laulun kymmenen kertaa peräkkäin ja keikan jälkeen hovimestarikin tienasi sievoiset tsaarinruplat kouraansa. Niinpä Arkaša sai välillä loistaa järviravintolan pienellä lavalla kuin kuu, tuo poikamiehen aurinko, tai kuin jokin eksoottinen ananas ultrastalinilaisuuden keskellä jo kaiken tolkkunsa kadottaneiden pöytäseurueiden edessä näiden keikkuessa järven, väkijuomien ja elämänmeren myrskyjen laineilla.
Uudessa monikulttuurisessa Viljandissa kiersi Arkašasta kaikenlaisia huhuja. Muun muassa että hän olisi istunut pitkään (hän oli ollut vain juoppoputkassa!), että hän olisi jonkun neuvostoaikaisen huippukommunistin äpärä tai että hän olisi kotoisin Odessasta, mutta sortunut täällä juomaan, kadottanut pankkikorttinsa ja niin edelleen. Arkaša tietysti itse ruokki näitä kaupunkilegendoja. Kaviaarin ja samppanjan lomassa hän jauhoi pöytäseurueissa tarinoita entisestä lentäjän urastaan Vietnamissa tai Pariisin-reissusta Viron tasavallan satavuotisjuhlavuonna, kun hän oli yöpynyt hotelli Ritzissä ja katsonut Kummisetää yhdessä ohjaaja Coppolan kanssa. Kerran hän jopa sanoi eräälle lihavalle dirikalle, joka halusi rahalla tilata häneltä lauluja, että ei se ole kuusikielinen kitara vaan kahleet, jotka laulaa, ja riuhtaisi röyhkeältä ihrakasalta kultaketjun kaulasta! Karkeita ilmauksia hän oli oppinut Konstantin Opiatovitšiltä, joka toisinaan sattui antikvariaatin takahuoneeseen ja toi konjakkia. Arkaša tosiaan käyttäytyi kuin joku kuolematon rikollinen ja stailari-jazzman. Pian kaikki pikkukaupungin rikolliset ylpeilivät kilpaa sillä, missä kukakin oli istunut kovaa yhdessä Arkašan kanssa ja mitä kaikkea hupaisaa silloin olikaan sattunut. Konstantin Opiatovitš, joka tiesi kaiken ja oli kaikesta kartalla, seurasi tätä kehitystä hieman huolestuneena, sillä hän oli logiikan ihminen ja tiesi, että kaikki saattoi vielä päättyä ikävästi.
Paavo Matsin
Paavo Matsin (s. 1970) on opettaja, kirjallisuuskriitikko ja kirjailija. Hän on koulutukseltaan teologi, muttei ole toiminut päivääkään pasto-rina.
Matsinilta on 2010-luvulla ilmestynyt kolme romaania, joista kaksi hän on julkaissut kirjan aihetta sivuavalla pseudonyymilla: Doktor Scwartz – alkeemia 12 võtit (”Tohtori Schwatz – alkemian 12 avainta”, 2011; Siugja sulepea -kirjallisuuspalkinto), Sinine kaardivägi (”Sininen kaarti” kirjailijanimellä Pāvs Matsins, 2013; tapahtumat sijoittuvat Latviaan) ja Gogoli disko (nimellä Paša Matšinov, 2015). Gogolin diskosta Matsin on saanut sekä Viron kulttuurirahaston vuotuisen parhaan proosateoksen palkinnon että Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon.
Virolaista kirjallisuutta herpaantumatta seuraaville Paavo Matsin ei ole uusi tulokas, mutta itse huomasin hänet oikeastaan vasta, kun Gogolin disko alkoi kerätä kehuja. Kyseessä onkin viime vuoden kirjallinen tapaus ja ehdottomasti kiinnostavin kaunokirjallinen teos. Siinä on välittömästi otteeseensa nappaava alkuasetelma, vallattoman hulvattomat juonenkäänteet ja rikas, venäläisvaikutteinen kieli, joka pistää kääntäjän ongelmanratkaisutaidot koetukselle.
Valitsemani katkelma on romaanin alusta, koska siinä esitellään omalaatuista henkilökaartia, itse Gogol ilmestyy ensimmäisen kerran ja pelkän katkelmankin lukija näkee, millaisesta Viljandissa oikein on kysymys.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Tsaarin Venäjä on taas valloittanut Baltian. Virolaisista on jäljellä vain rippeet. Kirja ei kerro viimeisten virolaisten vaiheista, vaan niistä ihmisistä, jotka ovat täyttäneet virolaisten jäljiltä tyhjentyneen tilan.
Kohtaamme muun muassa arvonsa tuntevan taskuvarkaan Kons-tan-tin Opiatovitšin, intohimoisen musiikkikeräilijän Adolf Israilo-vitš Gukšin, köyhän laulajan Arkašan sekä Beatles-harrastajan Vasja Koljuginin. Tapahtumapaikkana on maakuntakaupunki Vil-jandi, joka on tunnistettavissa, mutta muuttunut valtavasti nykyisestä. Vil-jan-din halki kulkee raitiovaunu, järven alittaa tunneli ja rakenteilla on uusia lähiöitä. Gukš ja Koljugin suunnittelevat Beatlesille pyhitetyn suurtemppelin rakentamista. Heidän kohtauspaikkanaan toimiva antikvariaattiliike on oikeasti Viljandissa olemassa. Samoin siellä on toiminut legendaarinen rantaravintola Vikerkaar, jonka Matsin on herättänyt henkiin.
Sekä varkaiden että muusikoiden elämä keikahtaa päälaelleen, kun suuri venäläinen klassikko Nikolai Gogol eräänä kauniina päivänä nousee kuolleista ja ilmestyy Viljandiin. Joillekin se tuo mukanaan onnea, joillekin passituksen mielisairaalaan. Kuuluisan kirjailijan seikkailut jäävät kuitenkin romaanissa taka-alalle. Gogolin disko on hyvin henkilökeskeinen teos. Mainittakoon esimerkiksi, että laulaja Arkadi Severnyi (1939–1980) on aivan oikea niin kutsutun venäläisen chansonin, alamaailman laulumusiikin eli blatnaja pesnjan suuruus. Samanniminen ja joiltain osin todellisen kaltainen Arkadi ”Arkaša” Severnyi seikkailee tässä kirjassa.
Myös Viljandilla leikittely on teoksessa olennaista. Gogolin disko onkin eräänlainen ylistyslaulu tälle hienolle kaupungille, jossa Paavo Matsin itse asuu.
Kirja on persoonallinen ja outo, mukaansatempaava ja hauska, slaavilaisen hurmahenkinen sekoilu. Huumorintajua ja mielikuvitusta Matsinilla riittää. Mikäli haastatteluihin on uskominen, Matsin sijoittaa seuraavan kirjansa Etelä-Viroon.
Sanna Immanen
(s. 1975), tämän Nippernaati-antologiasarjan päätoimittaja, on kääntäjä ja tekstityöläinen. Kirjallisuuden suomentaminen on hänelle luovaa kirjoittamista ja ongelmanratkaisua, ilmauksilla pelailua ja sanojen makustelua, jossa erinomainen suomenkielinen lopputulos on tärkein. Nippernaatin tekeminen on hänelle aitiopaikka, jolta pääsee seuraamaan, miten toiset suomentajat työtään tekevät.