Elokuut 1993 ja 1922
Suomentanut Heidi Iivari
Elokuu 1993
”Mahtavaa!”
”Hyvää ruokahalua.”
”Mistä sä löysit näitä?”
”Ruokalan täti teki.”
”Söin näitä viimeksi kai kymmenvuotiaana mun tädin synttäreillä.”
”Hauska kuulla. Hyvää ruokahalua. Sinä se viisaampana osasit selittää meikäläiselle lääketieteen historiankin. Saako olla viiniä?”
”Vähän.”
”Antioksidantit, pikkuisen pidempi elämä, rentouttava vaikutus. Ja niin pois päin. Terveydeksi.”
”Samoin.”
Liis tuntee tumman georgialaisen viinin kielellään ja kitalaessaan, kielen reunoilla ja alla, lopuksi kitakielekkeessä ja nielussa. Ruokatorveen valuva viini tuntuu lämpimältä, vatsaan päästyään melkein kuumalta. Aurinko laskee hitaasti. Taivaan keltaisten, vaaleanpunaisten, violettien, oranssien ja punaisten värien leikki näyttää huikealta panoraamamaalaukselta kymmenkerroksisen sairaalan katolta katsottuna. Työvuoro on päättynyt, Sven ei päivystä tänään. Liisin viimeinen työpäivä on ohi, seuraavalla viikolla alkavat luennot Tartossa. Piknik sairaalan katolla on Svenin järjestämä yllätys heidän välisensä vedonlyönnin voittajalle. Häviäjän tuli järjestää mukava yllätys voittajalle. Liisistä jättiläisvoileivät, viini ja lempeä elokuun ilta auringonlaskuineen korkealla katolla on paljon enemmän kuin mukava yllätys. Sven on varastanut osastolta lakanan ja tehnyt mustalle huopakatolle lumivalkoisen kattauksen: viinipullo, kaksi lasillista tummanpunaista juomaa, suurilla lautasilla voileivät, joissa on vihreitä purkkiherneitä, sieni- ja perunasalaattia, persiljaa sekä tomaatti-, porkkana- ja hapankurkkuviipaleita. Jälkiruuaksi on suklaarasia, jonka päällä on pieni tyttö ja keltaisia tipuja.
”Mä en olisi millään uskonut, että se herra puhui kumihanskojen sterilisoinnin puolesta jo 1800-luvulla. Olisin tarjonnut täysillä 1900-luvun alkua.”
”Hölmö. Sinähän se lääkäri olet.”
Liis hymyilee niin leveästi, että Sven voisi laskea tytön kaikki kolmekymmentä hammasta ylimmäisiä viisaudenhampaita myöten.
”Hölmö, myönnetään.”
”Itse asiassa tiedän siitä ihan sattumalta, kiitos mummini. Hän se kertoi minulle Zoege von Manteuffelista, joka oli kuulemma jopa julkaissut artikkelin steriileistä käsineistä, taisi olla 1897. Muuten, Manteuffelista tulikin maailmankuulu juuri niiden käsineittensä ansiosta. Tyyppi oli kai kotoisin jostakin Virumaan kartanosta. Ja Manteuffelin avioton poika oli mummin sulhanen – mieti sitä! Henrik. Onneton rakkaus.”
”Miten niin onneton?”
Liis kohauttaa olkapäitään.
”Tiedän vain, että ne oli koko elämän ajan kirjeenvaihdossa, aivan Henrikin kuolemaan asti. Henrik muutti kai jo kakskytluvulla Tukholmaan. Henrikin mukaan kukaan Manteuffelin suvusta ei tiennyt siitä mitään. Isä oli salaa yhteydessä siihen sen aviottomaan poikaan. Manteuffel olisi toivonut Henrikistä lääkäriä. Mutta Henrik oli pesunkestävä humanisti, ei sitä lääketiede kiinnostanut. Henrik halusi vain tutkia kieliä. Myöhemmin se laati jopa viron kielioppikirjoja. Mummilla on vieläkin tallella Henrikin ikivanha nidos. Lopulta tyypistä tulikin kai aika kuuluisa kielitieteilijä Ruotsissa.”
”Vieläkö sun mummilla on ne kirjeet tallella?”
”Joo, mutta ei se ole näyttänyt niitä. Olen kyllä monta kertaa pyytänyt. Ne on ilmeisesti rakkauskirjeitä. Siksi mummi ei näytäkään niitä. Vaikka vaarin kuolemasta on jo yli viiskyt vuotta.”
”Mistä sä päättelet, että ne on rakkauskirjeitä?”
”En mä tiedä. Siltä vain tuntuu.”
”Miltä?”
”Että mummi rakasti Henrikiä. Joka kerta, kun se on puhunut Henrikistä… niiden kirjeenvaihdosta…Tosin olen täysin varma, että mummi rakasti myös vaaria. Nehän sai yhdessä neljä lasta. Ne oli onnellisia yhdessä. Äiti on kertonut paljon siitä, miten läheisiä ne oli, ja mummi on itsekin puhunut pelkkää hyvää vaarista. Mutta mummi jatkoi Henrikille kirjoittamista yli neljäkymmentä vuotta.”
”Kukaan ei voi suojella meitä rakkaudelta, Gulbahar-kaunokaiseni!”
”Joku runo vai?” Liisin silmät kapenevat viiruiksi, ja vasempaan poskeen ilmestyy kaksi syvää hymykuoppaa.
”Se on jostakin näytelmästä, en mä muista mistä, mutta sen tapaista lausetta ne henkilöt toisteli. Kukaan ei voi suojella meitä rakkaudelta, Gulbahar-kaunokaiseni! Jonnekin meikäläisen aivopoimuihin tallentuu runonpätkäkin, kun sitä tarpeeksi monta kertaa toistellaan.”
”Tosi kaunista. Sen kyllä tiesin siitä Manteuffelin ukosta, että se oli vapaussodassa Viron armeijan ylilääkäri ja ylipäätään tärkeä tyyppi. Viron sydänkirurgian uranuurtajia. Suoritti muun muassa Viron ensimmäisen onnistuneen sydänleikkauksen. Vuosi taisi olla 1903. Se poisti elävästä sydämestä luodin.”
”Luodin? Eihän silloin ollut sotaa.”
”Ehkä kaksintaistelu?”
”Kaksintaistelu Virossa 1900-luvun alussa? Tuskinpa vain.”
”Miksei. Rakkauden tähden.”
”Romantikko.”
”Kuvittele, minä joka olen kumminkin materialisti.”
Punainen pallo on kadonnut taivaalta. Panoraama Mustamäen sairaalan ympärillä on kirkkaanvioletti. Sven nostaa piripintaan täytetyn lasinsa ja katsoo auringonlaskua tummanpunaisen viinin läpi.
”Mitkä ne Manteuffelin strerilisoidut käsineet olikaan saksaksi?”
”Gekochte Hände, keitetyt kädet.”
Liis nostaa kätensä ylös ja katsoo niitä violettia taivasta vasten. Hänen kätensä ovat tummanvaaleanpunaiset.
”Anna sun käsi.”
Liis ojentaa kätensä korkeammalle. ”Katso, mun kädet on kuin keitetyt, ihan punaiset.”
”Anna käsi.”
Liis ojentaa kätensä puoliksi syötyjen voileipien yli Svenille. Miehen käsi on sileä, lämmin ja kuiva. Liisin käsi on hento ja hieman kostea. Mies vetää Liisin hitaasti ylös risti-istunnasta illan viilentämällä huopakatolla ja vie hänet katon länsipäätyyn. He nojaavat korkeaa reunaa vasten. Parin tunnin takaisesta, metsän yllä olevasta keltaisesta pallosta on jäänyt jäljelle vain hetki hetkeltä tummenevia violetinpunaisia ja vähitellen haihtuvia laineita. He seisovat vierekkäin, kylki kyljessä. Mies ei irrota Liisin kättä, vaan pitää sitä tiukassa otteessaan. Liisin kapea käsivarsi on kiinni Svenin vartalon ja kyynärpään välissä. Hänen kämmenensä on tiukasti miehen kämmenessä kuin se olisi vasta munasta kuoriutunut linnunpoika, jota täytyy suojella iltatuulilta. Auringonlasku sammuu nopeasti, hajoaa hämyisiksi, sameiksi juoviksi. Aivan kuin taivaan värit väsyisivät loistoonsa ja luopuisivat taistelemasta itsensä ja toistensa puolesta. Svenin katse pysähtyy ilmassa leijuvaan laihaan lokkiin, joka näyttää kadottaneen suuntansa. Lintu viipyy parikymmentä sekuntia ilmassa paikallaan, liikuttaa siipiään vain sen verran, ettei putoaisi, tekee sitten päätöksensä ja laskeutuu syöksähtäen yhdelle parvekkeen kaiteelle.
Mies antaa Liisin käsivarren pudota otteestaan, kämmenen kämmenestään. Mutta Liisin käsi ei halua mennä pois. Se jää ilmaan roikkumaan kuin lokki, joka ei tiedä, mihin laskeutua. Kuin häkistä ulos päässyt kömpelö lintu joka odottaa, että se otettaisiin uudestaan kiinni, vangittaisiin. Että sitä ei vapautettaisi, ei milloinkaan. Sillä vapautta ei tarvita, ei sellaista vapautta. Sellaista vapautta ei ole olemassakaan. Vapautta on vain otteessa, huumaavassa ansassa, sulautumisessa, katoamisessa, itsestään luopumisessa, antamisessa, lopullisessa, absoluuttisessa lahjassa, jota ei voi ottaa takaisin. Vapautta on se, kun otat sielusi ja ruumiisi kämmenellesi, nostat ne ilmaan ja annat pois toiselle, rakkaallesi, jollekulle niin vahvalle, että hän lahjaa vastaanottaessaan kykenee muuttumaan Jumalaksi, lahjasi arvoiseksi. Sellaiselle joka ei heitä lahjaasi pois. Ja sinulla, antajalla, ei ole epäilyksen häivääkään. Kevyesti ja huolettomasti ruumiisi ja sielusi liukuvat kämmeneltäsi rakkaasi kämmenelle ja jäävät sille. Tipu, tipu, pysy piilossa, ja rakastettusi pitää sinut piilossa, ei paljasta sinua koskaan, ei kenellekään. Hän pitää sinua lämpimässä kädessään, suojelee sinua sateelta ja kivulta, tuholta, pölyltä ja tulelta, toisilta rakkauksilta, elämältä itseltään. Ja on vain yksi ainoa, jonka hän päästää lähellesi, yksi ainoa joka ei voi satuttaa sinua tai heikentää rakkauttasi, paloitella sitä, anastaa, käyttää hyväkseen, hävittää sitä. Vain sillä yhdellä ainoalla on oikeus sinuun. Ja se on kuolema.
Taivas on nyt melkein pimeä. Liis kääntyy ympäri ja näkee Svenin, joka seisoo keskellä kattoa ja katsoo Liisiä. Valkoinen pöytäliina, suklaarasia, lautaset, ruokailuvälineet ja viinipullo ovat kadonneet. Miehen jalkojen juuressa on avonainen pahvilaatikko. Liis menee Svenin luokse ja katsoo häntä silmiin. Miehen ruskeat kasvot sulautuvat hämärään auringonlaskuun. Hänen auringon vaalentamat hiuksensa ja valkoiset silmämunansa loistavat melkein epäluonnollisina. Liis juo hyppysiinsä unohtuneen viinilasin tyhjäksi ja antaa sen pudota avonaiseen laatikkoon. Maljan jalka särkyy, ja lasi luiskahtaa kahdessa osassa laatikon pohjalle. Liis astuu laatikon yli suoraan miehen eteen, hyvin lähelle häntä. He jäävät seisomaan vastatusten. Tyttö tuntee hetkeksi nenänpäässään miehen paidan, siitä tihkuvan kirpeän hienhajun. Hän nostaa katseensa ja katsoo miestä. Svenin rennosti riippuva oikea käsi liikkuu kohti Liisin kasvoja. Liis tuntee kaulansa iholla miehen käden liikkeestä väreilevän ilmavirran. Sileä kämmenselkä ja sormenpäät liukuvat kevyesti tytön vasemman posken yli. Liis sulkee silmänsä ja liikuttaa päätään ja kaulaansa, jotta miehen hiuksenhieno kosketus muuttuisi vahvemmaksi, muuttuisi painallukseksi, paineeksi, otteeksi. Jotta miehen käsi liimautuisi hänen poskeensa ja kaulaansa, kuten heidän jalkapohjansa illan kostuttamaan huopakattoon.
Tämä katto voisi olla heidän maailmansa, heidän kotinsa, jota he eivät koskaan jättäisi, jonne he jäisivät. He voisivat kävellä katolla aikojen loppuun asti, kiikkua maailman reunalla, puhua niitä näitä. Ja heidän lapsensakin syntyisivät tällä katolla, kävisivät katolla koulua, oppisivat toivomaan ja uneksimaan. Heidän omenatarhansa olisi täällä, korkealla Mustamäen yllä, se kantaisi hedelmää pilvien tuntumassa. Jokainen katon oksa olisi täynnä kultaisia hedelmiä. Eikä yksikään hedelmistä olisi kielletty, paha, mahdoton, vaan jokainen niistä olisi hyvä. Ja omenatarhan ympärillä kasvaisi tiheä metsä. Koivujen, lehmusten ja vaahteroiden juuret tunkeutuisivat syvälle kattomultaan. Siihen he viimeisenä päivänä hautaisivat kaikki vainajansa kerralla, kömpisivät sitten itsekin puunjuurien lomaan mullan alle. Sillä viimeisen päivän tullessa he olisivat jo vainajia, he kuolisivat samaan aikaan. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin eikä suremaan ketään. Yksikään rakas ei jäisi ikävöimään rakastettuaan eikä rakastettu itkemään rakkaansa haudalla. Kaikki kuolisivat kerralla ja olisivat onnellisia olemattomuudessaankin. Ja heidän lihansa ja luunsa muuttuisivat voimaksi ja lannoitteeksi uudelle mullalle, uudelle metsälle, rakkaudelle.
”Mä vien sut kotiin.”
Mies ottaa pahvilaatikon kainaloonsa. He ryömivät kattoluukusta sisälle ja laskeutuvat lyhyet metalliportaat alas. Mies painaa hissinnappulaa, ohjausjärjestelmä käynnistyy. Voi kuulla, miten hissi tulee kaukaa, antaa heille aikaa. Liisin kädet ja jalat ovat raskaat. Hissi pääsee perille, ottaa lahjoittamansa kahdenkymmenen sekunnin mittaisen ajan takaisin, avaa vaivalloisesti ovensa. Liis ja Sven astuvat hissiin. Liis nojaa selkänsä ja päänsä hissin ruskeaa, puukuvioista laminaattiseinää vasten ja katsoo miestä silmiin. Miehen katse on vakava, raskas, rauhallinen, jollakin tapaa etäinen ja lainehtiva. Aivan kuin miehen ja tytön välillä ei olisi ilmaa, vaan vettä. Aivan kuin he olisivat jonkun vuosia sitten uponneen laivan hississä ja katsoisivat silmät suurina toisiaan veden alla.
”Liis, mä olen naimisissa. Sä tiesit sen alusta lähtien. Mä en halua pilata sun elämää. Mä en halua pilata mun elämää. Tajuathan sä.”
Miehen ääni on hyvin hiljainen, tukahdutettu. Siitäkin huolimatta jokaisen sanan ja jokaisen tavun voi kuulla täysin selvästi. Mies ei sano mitään muuta. Liis näkee kuplien nousevan miehen sieraimista hissin kattoa kohti. Hän alkaa itkeä, ääneti, niin kuin vain veden alla voi.
Koko hissikori on ääriään myöten täynnä vettä, mutta Liisin poskilta voi erottaa selvästi jokaisen pisaran. Raskaat suolaiset kyyneleet virtaavat hänen poskiltaan alas leukaluun reunaan ja siitä yli. Ne liukenevat hissin ruskeaan veteen, jota valaisee pieni himmeä lamppu. Sven voisi laskea pahvilaatikon maahan, nostaa kätensä ja pyyhkiä Liisin silmistä kyyneleet puhtaalla vasta silitetyllä nenäliinallaan. Mutta niin ei voi tehdä veden alla, joten mies jää paikoilleen seisomaan, kädet läpimärän pahvilaatikon ympäri kiedottuina. Vesi on heidän ympärillään, virtaa veren sijaan heidän suonissaan. Vesi täyttää heidän sydänkammionsa ja sisäelintensä väliset ontelot, muuttaa heidän kehonsa painaviksi, heidän liikkeensä hitaiksi, merkityksettömiksi. Se tukahduttaa heidän äänensä, jotka voisivat kysyä ja vastata, antaa toivoa. Se peittää alleen tuoksut, jotka voisivat näyttää tietä.
Hissi pysähtyy hieman hypähtäen. Ovet avautuvat. Liis ja Sven astuvat sairaalan käytävälle. Vesi virtaa heidän kanssaan ulos hissistä, imeytyy hetkessä sairaalan vaaleanvihreään linoleumilattiaan.
Auto pysähtyy Liisin talon edessä. Mies ottaa hetkeksi tytön käden omaan, hieman viilentyneeseen käteensä, puristaa sitä hieman ja päästää irti. Tyttö ei tunne miehen kosketusta, tämän kämmenen painoa kämmenselällään.
”Pärjäile.”
Tyttö ei kuule sitä yhtä yksinkertaista sanaa, sanan lausuneen miehen hiljaista, heikkoa ääntä. Pärjäile, pärjäile, Liis, pärjäile, ole niin kiltti. Liis lyö autonoven kiinni, menee rappukäytävän ovesta sisään ja lysähtää istumaan betoniportaiden kaarevareunaiselle porrasaskelmalle.
Oven kolahdukseen herännyt koira räksyttää ensimmäisen kerroksen vasemmanpuoleisessa asunnossa.
Elokuu 1922
Elfriede, tervehdys täältä kuukausien, maiden,
raiteiden, tuulten, myrskyjen takaa!
Pian yllätyt kuulemastasi. Matkustin tänään bussilla! Kaupungissa, jossa olemme sentään liikkuneet patikkapelillä, jos ei ole ollut vossikkaan rahaa. Tallinnassa on pantu useita busseja liikennöimään. Oi, kylläpä pendelöisin edestakaisin noilla rämillä Fordeilla, jos vain ei tarvitsisi maksaa lipusta (10 markkaa kilometriltä!). Nousin bussiin Tarton-maantieltä ja laskettelin yhtä menoa Venäläiselle torille. Melkoisen ludique (vaan eipä turhan rapide, myönnettäköön!) ja kehnoista teistä huolimatta kuitenkin confortable (raitiovaunullahan ei pääse kaikkialle). Hytkyt kuin hapatettu Lady´s finger purkissasi ja ajatuksissasi, seurailet kansalaisten kummallisuuksia, rouvien ja herrojen yrityksiä olla elegantteja etc. Ihmettelet varmaan, että olen yhä Tallinnassa ja vasta nyt kirjoitan Sinulle. Olisin kirjoittanut aikaisemmin, mutta koko ajan on ollut tuli hännän alla – enhän ole elänyt täällä tyhjänpäiten, vaan ihmemaassa! Minunhan piti viipyä täällä ennen laivalle menoa vain pari päivää, mutta kappas vain!
Istuhan alas, sulje silmät ja kuvittele, vain kuvittele, ei muuta. On yö, myöhäinen iltahetki, elokuu. Toompea. Jossakin muurin kupeessa hepokatit huutavat (kyllä, huutavat) lumoavasti, epätoivoisesti kesänkiihkeää huutoaan, korviavihlovaa hymniään helteelle, kesälle. Kuin käyskentelisit maaseudun vehreydessä. Aivan kuin et olisikaan keskiaikaisten ja murenevien muurien kupeessa, vaan suurenmoisella niityllä, jota ihmisjalka ei ole koskettanut…! Ja minut on kutsuttu soirée´lle äidin tuttavan kanssa (jonka asunnossa muuten oleskelen) tai tarkemmin sanottuna äidin sairaalassa työskentelevän professoriherran tuttavan kanssa, joka minua suositteli tilapäiseen majoitukseeni. Soirée on hienomman väen vastaanotto, joka järjestetään joka torstai Toompealla. Siellä pelataan bridgeä ja puhutaan politiikasta, filosofiasta, kirjallisuudesta, historiasta, uskosta, taikauskosta.
Ja puhutaan niin, ettei yksikään litteraatti kykenisi siihen kuuna päivänä…Sinä yllättynet taas, mitä minä puhun! Minä? Todellako minä Henrik Allikas, elinikäinen saksalaisten vastustaja ja kielen uudistaja, riippumattoman virolaisen ajattelun puolesta puhuja…? Oh, Elfriede, nämä saksalaiset eivät ole niitä saksalaisia, joita olen niin vimmatusti vihannut. Nämä saksalaiset ovat kultturelleja, nöyriä ihmisiä, niin levollisia, puheissaan täsmällisiä, liikuttavan huomaavaisia ja kohteliaita. Katsos, eivät he ole lainkaan niitä, jotka syövät silavaa silavalla, piereskelevät sunnuntaiaamuisin kirkossa ja ryyppäävät nenät oluesta punaisiksi (anna anteeksi, kielenkäyttöni, ystäväiseni)! Kyllähän se tiedetään, että Toompean aateli on jotain aivan muuta. Se on aatelia, joka on jo ”sulattanut” Viron tasavallan. Kaiken lisäksi se ei ole sitä aatelia, joka lähti häntä koipien välissä Saksaan. Se pysyi uskollisena synnyinmaalleen ja on nyt valmis tekemään virolaisten kanssa yhteistyötä, toimimaan yhtenä rintamana maamme hyväksi. Mutta ei siitä sen enempää.
Siitä eilisiltaisesta vastaanotosta vielä… Sinä et ole saanut kokea vielä mitään sellaista, lapsirukka. Mutta alku oli hämmentävä: täytyi ryömiä matalasta portista, joka oli rakennettu korkealle puupaalun päälle. Niin herran kuin daaminkin täytyi kumartua, ottaa hattu päästään ja pujahtaa sisään – on notkautettava polvia päästäkseen juhliin! Ja näin saavut kauniin palatsin etupihalle (sitäkin kummallisemmalta tuntuu viheliäinen entrée), ympärilläsi on ruusuistutuksia, penkkejä ja kaunis portaali… ja taloon astuessasi näet salin, keltaisen salin! Suuret ikkunat, joista tulvii sisään illan kultaisia säteitä, avautuvat siniselle merelle… Ihmiset juttelevat siellä täällä, miehiä keskenään, osa bridgepöydän ääressä. Daameja, daameja, pukeutuneita daameja (heihin verrattuna virolaisnaiset eivät kanna vaatteita, vaan pulleiden kehojensa ympärille väkerrettyjä kangastilkkuja)…
Vähitellen hämärtyy, sähkövalo ja kynttilät sytytetään samaan aikaan, ei puhettakaan säästäväisyydestä – miksi pitäisikään, eikö olisikin pikkusieluista ajatella, että säästäisimme kauneudessa ja inhimillisten kohtaamisten koreudessa? Se olisi ridicule, n´est-ce pas, ma chère amie? Keskustelu kulkee hillitysti, viisaasti, lempeästi. Minua esitellään siellä ja täällä, eikä yksikään saksalainen kysy, kuka on äitini, kuka isäni ja miksi minä talonpojan pojanpoika olen tunkeutunut Toompean juhlasaliin. Ilta, utu, kuuma kesäyö. Vavahduttavin on vielä näkemättä… Vavahduttavin näky avautuu edessäni, kun viivyttelemään jäänyt seurueemme soljuu talon takana olevaan pikkuruiseen puutarhaan, se on pienoiskoossa oleva Eedenin puutarha – meidän omalla Toompeallamme! Kuvittele, Elfriede: viiniköynnösmaja, joka riippuu ilmassa kuin mestarinkäsin puukehikosta rakennettu salainen palatsi. Pääskynpesä, jonka urhea lintu on rakentanut muurin seinään, niin korkealle, että ihmisen pikkumainen tai pedon armoton katse ei tavoita sitä. Ei tuulenvirettäkään. Vielä kymmenen aikaan illalla ilma on hiostava. Vaimeaa puheensorinaa. Maailmaa ja ihmisiä ylentäviä puheenaiheita. Hymyjä. Ei minkäänlaista kiirettä, rehkimistä. Venesataman valot kaukana tervanmustuuttaan kiiltävällä merellä. Kahvia, mustaa mokkakahvia, sekin kuin tervaa. Ja mandariinilikööriä, jumalten juomaa! Makeankirpeää, mehevästi jokaiseen soluun tunkeutuvaa. Yhtä aikaa sekä suloinen lämpö että kirkas ajatuksenjuoksu. Ei minkäänlaista sumeutta, ei minkäänlaista suulaessa tuntuvaa tahmeanhaisevaa ja latteaa kitkeryyttä, joka panisi sopertamaan ja sammuttaisi luovuuden – ei mitään sellaista! Roelan ritarikartanon salaisen reseptin mukaan sekoitettua ihmejuomaa Tallinnan Toompealla – se on elämää!
Tietäisitpä vain, ystävä hyvä, miten toisenlainen elämänmaku täällä on verrattuna meidän pieneen raakapuusta kyhättyyn Tarttoomme. Älä itke kateudesta, Elfriede, pikemminkin naura! Iloitse siitä, että ihmisen on mahdollista kokea jotakin tällaista ilman, että tarvitsisi matkustaa Italiaan ja maksaa maltaita junamatkoista, hotellihuoneista, välimerellisistä maisemista ja ruoista. Paratiisi onkin täällä, meidän maassamme, vain parin sadan kilometrin päässä takapihojemme mutakuopista. Tämän olen saanut oppia.
Jos vain ennätän, kirjoitan vielä ennen Tukholman-laivalle menoa. Mutta älä odota, älä odota mitään. Sinä tiedät, että olen arvaamattomien fantasioiden vangitsema puolimaallinen olento (toisin sanoen kameleontti tai tarkemmin ottaen labyrintti). Älä odota minulta mitään maallista, ei mitään lihaa ja verta olevaa, ei mitään käsin kosketeltavaa tai tavanomaista (kuten avio- tai konkubiiniliittoa). Minua ei voikaan koskettaa ihmiskädellä – olkoonkin että suurin haaveeni on (tiedän hyvin, että se on paradoksi!) antaa jonkun epämaallisen hienostuneen olennon kerrankin koskettaa itseäni, aidosti ja lihallisesti – koska minua ei ole olemassa.
Sinun, Henrik
”Elfriede!”
Elfi nousee klosetinpytyltä ylös.
”Elfriede!”
”Täällä!”
”Viisi minuuttia! Hermanin esitys on juuri loppumassa. Tauon jälkeen on sinun vuorosi.”
”Tullaan!”
Elfi sulkee pienellä käsialalla reunasta reunaan kirjoitetun paperiarkin kirjekuoreen ja sujauttaa sen aamutakin taskuun, äidin kirjeen viereen. Henrikin kauan odotettu, täällä Le Mimosa -ravintelin klosetissa kahdeksan kertaa puhki luettu kirje. Ja vain kerran luettu äidin kirje, sekin hätäisesti, rivien yli hyppien, kuin paeten. Mutta Elfi ei voi olla ymmärtämättä, vääjäämättömästi, miltei vastoin tahtoaan, että kiirehtimisestä ja pakenemisesta ei ole apua. Pari minuuttia äidin kirjeelle, ja muistiin iskostuvat äidin rivit, hänen äänensä jää soimaan – lähetän Sinulle paljon terveisiä, rakas tyttäreni, ehkä näemme vielä, ehkä jo keväällä, kun vihdoin viimein pääsen kotiin täältä murheellisesta paratiisista.
Rivien reunassa on kuin naulalla kiinnitettyjä muistikuvia päättyvästä kesästä joka ei katoa, ei edes haalistu. Kuvat pitkästä matkasta vieraalle maalle äidin luokse: Sveitsi, raikas varhainen aamu. Äiti seisoo suurella puuterassilla, yksi käsi kaiteella, toinen rinnalla, hiuksenhieno hymy huulillaan. Taaempana, aamuhämyssä, hohtaa sininen vuori. Äiti, joka lepää lepotuolissa ja siristää silmiään kirkkaassa valossa. Äiti, joka istuu sängynlaidalla huoneessa, jossa on korkea katto ja valkoiset seinät. Äiti, joka ei ole koskaan aikaisemmin ollut niin laiha, etäinen ja hiljainen, osa sitä mahtipontista maisemaa. Neljäkymmenvuotias äiti, jonka lapset ovat lähteneet kotoa, ja jonka aviomies on tarpeeksi varakas lähettääkseen vaimonsa Eurooppaan voimistumaan, parantumaan. Ja aviomies ajattelee, että joka tapauksessa Leysinin neitseellinen ilma ei voi tehdä muuta kuin hyvää äidin väsyneille keuhkoille ja murheelliselle sydämelle. Vain hyvää, ei ainakaan pahaa. Sillä mitä muuta kuin hyvää voivat tehdä rauha ja hiljaisuus, henkilökohtainen sylkykuppi, hymyilevät hoitajattaret ja kiireettömät ruokailut terassilla yksinomaan ylempään luokkaan kuuluvien sanatoriopotilaiden kanssa. Tuntien mittaiset pakolliset ja rentouttavat päiväunet terassilla, toivoa-antava valohoito.
Ja kaikkia näitä naisia yhdistää väistämättömästi se, että he päätyvät prototyyppisiksi henkilöhahmoiksi tulevaisuuden kirjallisuuteen; sanatorion aurinkoisilla terasseilla heidän täytyy rakastua yhä uudelleen ja uudelleen omiin lääkäreihinsä ja kaunosieluisiin ja läpikuultavan kehon omaaviin potilastovereihinsa, jotka hymyilevät raukeasti, rakastan teitä, rakastan sinua.
Äiti.
Anna minulle anteeksi: Henrikin kirje satuttaa minua enemmän kuin sinun kirjeesi. Siitäkin huolimatta, että ymmärrän, mitä haluat sanoa. Rakas tyttäreni. Niin sinä et ole koskaan aikaisemmin sanonut minulle.
Äiti!
Jos osaisin, keksisin streptomysiinin, hävittäisin sinun ja sen väliltä ne kaksikymmentä pitkää ja kylmää vuotta. Saisin streptomysiinin valmiiksi juuri nyt, kun se on sinulle elämän ja kuoleman kysymys. Sekoittaisin sellaisen lääkkeen, joka verenkiertoosi päästyään ja Kochin sauvabakteerit tuhottuaan ei sokeuttaisi sinua, ei aiheuttaisi tasapainohäiriöitä tai halvaannuttaisi myrkyllään korviasi. Sinä kuulisit, näkisit, kävelisit vaivatta elämäsi loppuun asti. Ja minä keksisin isoniatsidin, rifampisiinin, etambutolin, pyratsiiniamidin, sykloseriinin, ofloksasiinin ja kapreomysiinin, jotta toisetkin äidit kuulisivat ja näkisivät. Jotta heillä olisi jalat joilla kävellä ja kädet joilla suojella lapsiaan niin kauan kuin siihen on tarvetta. Ja he kuolisivat vasta sitten, kun kaikki on tehty, hiljakseen, vanhat äidit nukkuisivat rauhallisesti pois omissa sängyissään. Ja Jumala ottaisit heidät vastaan.
Anna minulle anteeksi, äiti, että kirjoitan yhä Henrikille. En jätä häntä, en luovu hänestä, vaikkei häntä olisikaan olemassa. Sydän takoen odotan hänen kirjettään aivan kuin koko elämäni riippuisi sen saapumisesta tai saapumattomuudesta.
Anna minulle anteeksi tämä viheliäinen ja savuinen Le Mimosa, johon aurinko ei paista, kellari, josta sinä parvekkeellasi aurinkokylpyjä ottaessasi et tiedä mitään.
Anna minulle anteeksi nämä laulut: Grazy Blues, Nuits de Chine ja Come On And Baby Me. Nämä paperossit, öiksi venyvät illat, joita vietän Oton ja Hermanin kanssa pitkien ja pitkäveteisten yliopistopäivien päätteeksi tässä kellarissa. Anna minulle anteeksi nauru ja unohdus, jotka täällä hallitsevat. Sur cette terr´ ma seul´ joie, mon seul bonheur, c´est mon homme, et même la nuit quand je rêve c´est de lui.
Äiti, tämä on minun elämäni, ja juuri nyt kukaan eikä mikään ei voi muuttaa sitä toisenlaiseksi. Kuten ei kukaan eikä mikään voi muuttaa sinun tautiasi tai Henrikin luontoa toisenlaiseksi. Siksi en halua, että saat tietää. En halua sinun tietävän sitäkään, miten kahden kuukauden kuluttua fasistit marssivat Roomaan, ja Italian kuningas nimittää Mussolinin pääministeriksi. Että joulukuun toiseksi viimeisenä päivänä solmitaan liittosopimus, ja Neuvostoliitto saa alkunsa. Että vuoden päästä Münchenissä Hitler pyrkii ensimmäistä kertaa valtaan, että hänet vangitaan, ja vankeudessa hän alkaa kirjoittaa kirjaa nimeltään Mein Kampf. Mon Combat. My Struggle. Omassa ahdasmielisyydessään painivan ihmisolennon kärsimykset saavat sanallisen muodon. Katsokaahan, tämä on minun taisteluni, kaikkialla maailmassa siteerattu suurteos, jonka myöhempi valtakunnankansleri antaa lahjoittaa jokaiselle Reichissä avioituvalle rakastavalle pariskunnalle. Teos josta tehdään Japanissa manga vuosisadan lopussa.
Äiti, en halua sinun tietävän, että kuuluu tuskin kymmentä vuotta ja yksikään missä tahansa päin Saksaa puistoon kävelylle sattunut juutalainen ei saa enää istuutua penkille, ei toviksikaan. Että siihen ei oikeuta väsymys, sairaus, kahdeksankymmenen, yhdeksänkymmenen tai sadan vuoden ikä, mikään ei oikeuta sinua, jos olet juutalainen etkä alistu. Jos olet juutalainen ja nostat päätäsi, istuudut hetkeksi penkille lepuuttamaan jalkojasi – ei, jos olet juutalainen, et istuudu. Jos olet juutalainen, nostat pääsi vain jotta sen osat mitattaisiin ja kirjattaisiin taulukkoon: otsa, leuka, nenä, poskipäät senttimetrin, millimetrin tarkkuudella. Sillä juutalaisella on hajottava vaikutus missä tahansa häntä tavataankin. Näin ollen häntä ei voi määritellä hyväksi tai pahaksi yksilöksi. Juutalainen on loinen, joka tunkeutuu eri rotuihin hävittäen niitä. Juutalaisen käyttäytymistä ohjaa hänen rotunsa. Emme voi syyttää tuberkuloosibakteeria sen toiminnasta, joka merkitsee ihmiselle vahinkoa mutta bakteerille itselleen elämää, mutta meillä on silti olemassaolomme takaamiseksi oikeus ja suorastaan velvollisuus taistella tuberkuloosia vastaan ja tuhota sen aiheuttajat. Juutalaisesta ja hänen toiminnastaan on kehittynyt tuhansien vuosien kuluessa rotua hävittävä tuberkuloosi. Juutalaisvastainen taistelu tarkoittaa juutalaisten tuhoamista.
Äiti, en halua, että tietäisit, lukisit näitä rivejä, Hitlerin vastausta Adolf Gemlichille juutalaiskysymyksessä, kun on kulunut vasta vuosi suuren sodan loppumisesta. En halua, että lukisit isän miltei puoli vuotta Siperiasta Tarttoon matkanneita kulmikkaita rivejä rypistyneellä paperinpalalla, jonka Adele-täti saa yli vuoden kestäneen hiljaisuuden jälkeen heinäkuussa 1942. Hyvää uutta vuotta, kunpa tämä sota vihdoinkin loppuisi, me pärjäämme, terveyttä, Adele. Eikä isällä ole vielä aavistustakaan, että vankileirin tutkintakomissio on jo tuominnut hänet syylliseksi ja että pari päivää myöhemmin hänet teloitetaan. On hyvä, että isä ei tiedä; että hän toivoo loppuun asti; että hänen mielessään säilyy viimeiseen hetkeen asti se ihana päivä, jolloin hän pääsee takaisin myllylle. On hyvä, ettet sinä tiedä etkä näe isän viimeistä talvea.
Otto on lähellä, Elfin takana ja painaa hänet syleilyynsä. Elfi horjahtelee, melkein kaatuu, mutta näyttämön punaiset samettiverhot pitävät hänet pystyssä. Verhot ovat kuin kankainen kielo, joka kietoo Elfin ja Oton tiukasti sisäänsä.
”Lopeta!”
”Mitä lopeta, vastahan minä pääsin alkuun…”
Otto ujuttaa kätensä Elfin kyljille ja painaa molemmat peukalonsa ja etusormensa hänen kylkiluittensa väliin.
”Lopetaaa…!” Elfi nauraa ja yrittää rimpuilla nuorukaisen otteesta. Otto painaa käsivartensa tiukasti Elfin ympärille, hänen huulensa koskettavat Elfin korvaa.
”Sinä tulet minulle.”
”Enpäs!”
”Tuletpas.”
”Minä en tule sinulle, Otto, sinä tiedät sen.”
”Tuletpas! Tuletpas! Tuletpas!” Otto alkaa liikutella sormiaan Elfin kylkiluitten välissä.”
”Ja entäs jos tulenkin!”
Elfi rimpuilee nauraen itsensä irti, pujahtaa nopeasti verhojen väliin, juoksee karkuun. Le Mimosan kellari on labyrintti, jossa on kapeita käytäviä, ovia ja yllättäviä syvennyksiä. Elfi on jänis, jolla on gepardi kannoillaan, ja jänis poukkoilee vasemmalle ja oikealle. Otto on sulavaliikkeinen peto, joka kävelee etukäpälillään Le Mimosan lavalla, nielee tulta ja voi saalista takaa ajaessaan juosta sata kilometriä tunnissa. Mutta käytävä on kapea ja salakavala. Jänis pujahtaa pitkän poukkoilun jälkeen yhden syvennyksen edessä olevan verhon taakse ja pidättää hengitystään. Gepardi ei kuule jäniksen tukahdutettua hengitystä, sen sydämenlyöntejä. Gepardi rynnistää eteenpäin, kohti klosetteja ja yläkertaan vieviä portaita. Se nuuskii portaikon alta, katsoo klosettiin, ei löydä jänistä, kiipeää portaita ylös, sillä juuri sinne se pieni urhea jänis on voinut paeta. Jänis kuulostelee, gepardin kevyet askeleet nousevat portaita. Jänis kiirehtii syvennyksestä pois, hyppää naisten buduaariin, ja kliks-klaks, jänis lukitsee oven sisäpuolelta. Nyt saa gepardi etsiä itselleen muuta syötävää. Jänistä se Karlovan suutarinpoika ja Le Mimosan pitkäaikainen artisti ei saa.
Labyrintti on pelastanut jäniksen. Labyrintit voivat sekä pelastaa että tuhota. Labyrinteissa voi muuttua näkymättömäksi, kadota, mutta itseään niissä ei voi löytää. Jänis istuu peilin edessä olevalle tuolille, nauraa kovaa, gepardi ei voi kuulla enää. Jänis antaa päänsä painua tuolin selkänojalle, sulkee silmänsä. Gepardi on itse asiassa kiltti poika, välittää jäniksestä, ikävöi jänistä, auttaa jänistä pienimmästäkin vihjeestä. Elfi katsoo peiliin. Peilistä näkyy äiti, kauempana äidin selän takana Les Dents du Midi, lumihuippuiset etelän hampaat, jotka osuvat silmiin aina ensimmäisenä sanatorion parvekkeelle astuttaessa. Peilistä näkyy Henrik, hänen sileäihoiset sormensa, otsa ja katse, josta näkee, että hän ei koskaan ala rakastaa ketään ihmistä. Että hän rakastaa aina vain ajatuksia, kysymyksiä, tuonpuoleista, kangastuksia, fatamorganeja, kielen Eldoradoa, missä kullan sijaan kaivetaan sanoja. Peilistä näkyy itsepäisyys, usko siihen, että kaksikymmenvuotiaana kaikki riippuu sinusta itsestäsi. Että elämä alkaa sinusta ja loppuu sinuun. Että lopuksi et kuulu perheeseen, sukupuuhun, seurakuntaan, kansaan, maahan, maanosaan etkä planeettaan, et riipu niistä. On vain sinä itse.
Carles li reis, nostre emperere magnes! Mitä hyötyä on Kaarle Suuresta, keisarista, valloituksista, vieraasta eepoksesta, joka on kirjoitettu vielä vieraammalla muinaisranskalla? Mitä hyötyä on yliopistosta, kun haluat tietää kuka olet? Tässä ja nyt Tarton kaupungissa vuonna 1922, missä kaikki näyttää olevan unta. Ja kolmekymmentäyhdeksänvuotiaalle runoilija Suitsille loistaa valo puhdas, kirkas, virtaa suonten veri kuulas, täyttää koko sydämen, lemmi, lemmi sulle kuiskaa, hellää hellempänä loistaa kevätaamu kasteinen.
Elfi katsoo peiliin eikä ymmärrä vielä, että hän ei etsi itseään vaan rakkautta. Hänen vasen kulmakarvansa kohoaa rohkeasti ylös oikean jäädessä paikalleen. Hänen ei tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi. Ei äidiltäkään. Äiti, tiedätkö mitä minä vielä lauloin tänään? My heart´s in the Highlands, sitä minä lauloin sinulle, joka olet ylhäällä vuorilla. Sinä seuraat potilastoveriltasi, maantieteen professorilta lainatulla kaukoputkella, miten vuorikauris seisoo sanatoriota vastapäätä olevalla mäenrinteellä monta tuntia yhdessä ja samassa paikassa, jähmettyneenä kuin pelkäisi liikahtaa paikoiltaan. Aivan kuin kallionkieleke olisi sille liian jyrkkä. Joku harmaakasvoinen ja laiha herra puhuttelee sinua, vastaat hänelle ystävällisesti tajuamatta mitä. Olet keskittynyt kauriiseen, tasapainoharjoitukseen, josta sen elämä riippuu. Kun katsot uudestaan kaukoputken läpi, kauris on kadonnut. Siirrät kaukoputken pois kasvoiltasi. Kevyt, kuiva tuuli puhaltaa. Kirkkaassa auringonpaisteessa toisella puolella laaksoa kohoaa koskematon, neitseellinen sininen vuori. Se on ainoa asia, jota sydämesi halajaa nyt, kun et enää jaksa, siellä vieraalla maalla.
My heart´s in the Highlands. Äiti, on hyvä, ettet tiedä. Lähetän Sinulle paljon terveisiä, ehkä näemme vielä, ehkä jo keväällä pääsen pois täältä murheellisesta paratiisista.
• • •
Eva Koff
Kirjailija, kääntäjä ja ranskan kielen opettaja Eva Koff (s. 1973 Tallinnassa) on kirjoittanut useita lastenkirjoja ja -näytelmiä sekä käsikirjoittanut lastenohjelmia radiolle ja televisiolle. Sinine mägi (“Sininen vuori”, Varrak, 2017) on Koffin ensimmäinen romaani. Se sijoittui Viron kirjailijaliiton romaanikäsikirjoituskilpailussa toiseksi vuonna 2017. Seuraavana vuonna romaanin “notkea, suorastaan loitsunnaksi kohoava kieli” toi Koffille Vuoden kirjailija -tunnustuksen.
Luin yli 400-sivuisen romaanin hurmaantuneena läpi kolmessa päivässä. Se on runollinen ja filosofinen kollaasi kolmen sukupolven nuoren ja intohimoisen naisen valinnoista ja oman kutsumuksen löytämisestä Viron lähimenneisyyden murroskohdissa. Vaikka romaani käsittelee paljon rakkauden mahdottomuutta, se ei ole sentimentaalinen; kirjailija liikkuu taitavasti erilaisissa rekistereissä, pakahduttavasta haikeudesta kylmän objektiiviseen lääketieteen kieleen.
Romaanin päähenkilöksi nousee 1990-luvun alussa Tartossa opiskelijaelämää viettävä ja Tallinnassa työskentelevä lääketieteen opiskelija Liis. Liisin isoäidin Elfrieden (Elfi) nuoruusvuodet puolestaan sijoittuvat juuri itsenäistyneeseen ja kielikysymyksestä kuohuvaan Viroon 1920-luvulla. Koff on kertonut laulajaksi kouluttautuneen Elfien olevan hänen oman isoäitinsä prototyyppi. Kolmas vahva naishahmo on Liisin isotäti Adele, joka muuttaa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä maalta Tarttoon elättääkseen itsensä ja aviottoman lapsensa valokuvaajana.
Olen kääntänyt kaksi lukua, jotka eivät ole romaanissa peräkkäin mutta silti luontevassa vuoropuhelussa keskenään. Luvut havainnollistavat, miten samankaltaisia tunteita Liis ja Elfi joutuvat käymään läpi aivan eri vuosikymmeninä.
Ensimmäisen katkelman näyttämönä on Tallinnan Mustamäen sairaala elokuussa 1993. Sairaalan katto on Liisin sisäisen kamppailun mikromaailma, jossa hän joutuu hyvästelemään rakastettunsa Svenin. Toisen katkelman tapahtumapaikkana on hämyinen Le Mimosa -klubi Tartossa elokuussa 1922. Elfi on paennut klubille yliopistokriisiään, äitinsä sairautta ja kaipuutaan saavuttamattomaan Henrikiin. Mutta juuri niitä Elfi ei pääse pakoon.
Koff säväyttää maantieteellisellä ja historiallisella tarkkuudella, mutta toisaalta hän on ujuttanut romaaniinsa myös täysin fiktiivisiä miljöitä. Tartossa ei ole ollut koskaan Le Mimosa -nimistä klubia. Se keksittiin vasta käännösprosessin aikana. Romaanissa klubin nimi on Le Repos. Myöskään sellaista paikkaa ei ole ollut Tartossa. Sitä vastoin samanniminen legendaarinen ravintola on ollut ja on yhä Tallinnassa. Jotta Le Repos ei veisi tahattomasta lukijan ajatuksia Tartosta Tallinnaan, päätimme kirjailijan kanssa muuttaa klubin Le Mimosaksi.
• • •
Heidi Iivari
Heidi Iivari (s. 1974) on tartonsuomalainen sanatyöläinen. Kääntämisen lisäksi hän kirjoittaa ja luennoi kirjallisuudesta ja virolaisesta kulttuurista sekä opettaa suomea. Iivari tunnetaan myös lavarunoilijana ja hänen Tartto-aiheisia runojaan voi lukea Viron runokartalta.