Kirjailija Eeva Park ja kääntäjä Hannu Oittinen

Runon taika

Riina Tyni

Blogi, Kirjallisuus1 kommentti

Riimiruno
on kuin raamitaide.
Mitä milloinkin tälläät,
sen mukaan käy
mieli ja pieli.
Riimeillä leikkien,
raameilla keikkuen.
Vapaa mitta ei juksaa,
kauneus on katsojan
.

– Karl Martin Sinijärv, suom. Hannu Oittinen

Kauniina huhtikuun iltana olin Villa Kivessä kuuntelemassa runon taikaa, viroksi ja suomeksi. Runokokoelman 8+8 kaksi osaa (2013 ja 2015, NyNorden) sisältävät suomennettua virolaista runoutta ja vironnettua suomalaista runoutta. Runokokoelman toimittajan Eeva Parkin mukaan runoilijoiden on tärkeää tutustua myös toistensa tuotantoon. Useamman runoilijan tuotantoa sisältävä runovalikoima on paras keino siihen. Oli tärkeää, että saimme kuulla runoilijoiden itsensä lausumia runoja. Se, miten runoilija itse lausuu omia runojaan, on jo puoli taikaa.

Minun ensimmäinen kosketukseni runon taikaan tapahtui Puškinin Tsaari Saltanin tarinan kautta. Tykkäsin kovasti tarinasta, Siima Škopin piirtämistä kuvista ja sekä riimeistä. Tsaari Saltanin tarinan voi lukea myös suomeksi, sen on suomentanut Aarno Saleva. Puškinin runot ovat selkeitä ja helppolukuisia, loppusoinnullisia; niitä voisi suositella lapsille ensimmäiseksi runoteokseksi.

Kuunnellessani huhtikuun 28. päivän iltana runoja Ville Kivessä jäin miettimään, mikä oikeastaan tekee runosta runon? Alun perin runous perustui runomittaan, riimejä ei ollut. Myöskään antiikin runoilijat eivät käyttäneet riimejä. Niitä alkoi esiintyä myöhemmin, noin viidennellä vuosisadalla varhaiskatolisena aikana uskonnollisessa runoudessa, ja monelle loppusointu on vieläkin runon merkittävin tunnusmerkki.

8+8-runokokoelman runot ovat enimmäkseen vapaamittaisia runoja ja proosarunoja, jotka välittävät lukijalle jonkun voimakkaan kuvan; toisaalta kertovat syvistä kokemuksista ja filosofisista ajatuksista, toisaalta pienistä hetkistä elämässä; ne kysyvät kysymyksiä, kuvaavat tunteita, luontoa ja ihmisiä, kertovat tarinoita, heijastavat sekä nykyistä että mennyttä aikaa. Esille tulee ihmisen minän ja ympäristön välinen suhde. Muistan erään määritelmän runolle: runo on ajatusten pukemista sanoiksi. Runo luo tietyn tunnelman ja ehkä riimit uhkaavat viedä sen tunnelman, sen ajatuksen mukanaan ja lopulta määrätä koko runon sisällönkin.

Brittitutkijat ovat todenneet, että runous on itseapukirjallisuutta parempaa terapiaa. Ehkä runous pitää ottaa enemmän vain vastaan, ehkä ei pitäisi aina yrittää etsiä piilomerkityksiä, vaikka minua ihmetyttää, miten muutamalla sanalla voi sanoa niin paljon. Runous tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia kuvata ja pohtia maailmaa, väärin ei voi kirjoittaa. Jos ihmisellä olisi juuret, niin missä ne olisivat? Miltä tuntuu, jos on juuret? Missä ovat minun juureni? Entä jos ei ole juuria?

Joskus tuntuu siltä kuin ihmiselläkin olisi juuret,
kun hän seisoo peltoaukealla
metsän esirippu takanaan,
kun hän muistelee menneitä vuosiaan,
jotka ovat tehneet hänestä sellaisen kuin hän on:
tuossa opin lukemaan, tuossa rakastamaan
tuossa tein ensimmäisen rusetin kenkääni
tuossa hiuksiisi mustan rusetin.
Joskus on oltava puita hartaita puita, martaita sitten joskus
.

– Tomi Kontio

Comments

Jätä kommenttisi