Näytelmän kääntäminen alkaa siitä, että saan käsikirjoituksen ja tallenteen esityksestä. Näytelmä olisi hyvä myös nähdä, mutta aina se ei onnistu. Linnateaterin Conwayn perheen kävin katsomassa Tallinnassa. Se oli hyödyllistä, koska näytelmässä puhuttiin paljon ja usein päällekkäin.
Teen käännöksen tallenteen pohjalta tv-käännösten repliikkien malliin. Kaikkea ei käännetä. Esityksen tahti ja repliikkien rytmi ratkaisevat paljon. Jos vauhti on kova, tekstiä pitää yksinkertaistaa enemmän. Katsoja ei saa jäädä miettimään, että mitä tuokin tarkoitti.
Katson näytelmän tallenteen useampaan kertaan, jotta näyttelijöiden repliikit ja liikkeet painuvat mieleen. Usein tiedän näyttelijän liikkeestä, että kohta se sanoo seuraavan repliikin. Esimerkiksi näyttelijä kävelee ikkunan eteen, nostaa lasin tai jotain muuta vastaavaa. Ennen esitystä on täällä Suomessa vierailunäyttämöllä harjoitus, jossa olen paikalla. Siellä voin kysyä, jos jotkin asiat ovat eri tavalla kuin aiemman esityksen tallenteessa.
Sitten tulee itse esitys. Kääntäjä istuu kopissaan ja painaa tekstejä sitä mukaa kun esitys etenee. Sormen pitää olla toisaalta herkkä, toisaalta pitää osata varoa, ettei jokin lavalta kuuluva yskähdys tai rapsahdus käynnistä selkäytimessä ”paina!”-refleksiä.
Ja sitten tulee niitä hetkiä, kun näyttelijät eivät sanokaan sitä mitä pitää. Heillä ei ilmekään värähdä, ja voi vain ihailla, miten kanssanäyttelijät nappaavat hetkestä kiinni ja jatkavat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan ei arvaisi, että nyt jäi kaksi lausetta välistä, paitsi jos tekstitaululle ilmestyy jotakin aivan outoa.
Jos on paljon puhetta ja joukkokohtauksia, tekstittäjän rytmi voi mennä sekaisin. Mutta näytelmissä on aina joitakin avainlauseita, joista tietää, että sen he varmasti sanovat. Ne ovat kiinnekohtia, joista sitten taas jatketaan.
Minulla on kokemusta suorista tekstityksistä Yleisradion puolelta. Kun aloitin tv-kääntäjänä vuonna 1986, kaikkien ohjelmien tekstit painettiin suorassa lähetyksessä. Tekniikka kuitenkin kehittyi ja pian tuli mahdolliseksi ajastaa ohjelmien tekstit ennakkoon, mutta olen pitänyt taitoa tallella tekemällä joitakin harvoja suoria tekstityksiä, mitä vielä televisiossa on, kuten itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus ja paavin joulumessu.
Olen kääntänyt paljon tiededokumentteja, ja nyt teatterissa nautin dialogin kääntämisestä. Dialogia käänsin 90-luvulla paljon, kun tein animaatioihin huulisynkkadubbauksia. Tällä hetkellä päätyöni on kääntää Holby Cityn sairaalaa, ja siinäkin mietin koko ajan, miten vuoropuhelu kuulostaisi aidolta, sellaiselta jos tekisin suomalaista draamakäsikirjoitusta.
Näyttelijöiden, lavastuksen ja musiikin lisäksi teatterikokemuksen yksi osa on yleisö. Yksinäisenä suomalaisena virolaisessa katsomossa seuraan myös katsojien reaktioita. Mille he nauravat, milloin tulee kollektiivinen myötätunnon huokaus. Milloin kaikki ovat hipihiljaa, hengittämättä, katse naulittuna näyttelijään.
Tämä on kolmas vuosi, kun suomennan virolaisten teatterien näytelmiä Espooseen. Yritän seurata virolaista teatteria, ja joskus tulee lähdettyä lahden yli vain jonkin esityksen tähden. Hyvä näyttelijätyö pysäyttää aina, salpaa hengityksen, tuo kyynelet silmiin. Suomen ja Viron teatterien yhteistyötä on ilahduttavan paljon ja siitä on syntynyt helmiä, mm. Pärnun teatterin Kokkola, jossa tosiaan näyttelijätyö toi kyynelet silmiin, sillä kertaa hervottoman naurun.
Olga, Irina ja minä on hykerryttävän hauska näytelmä, jossa on vakaviakin sävyjä, onhan pääosassa kolme jo paljon kokenutta naista. Tekstittäjän näkökulmasta komediassa varsinkin vuorosanojen pitää napsahtaa tarkasti.
Tätä näytelmää kääntäessäni ihmettelin välillä, onko Långbacka muka todella kirjoittanut näin Helsingissä vuonna 1993. Sain alkuperäistekstin ja riemastuin: pärnulaisensemble onkin pannut väliin omiaan! Nyt jännittää, ovatko kaikki lisäykset pysyviä vai tallenteeksi päätyneen, tietyn esityksen vauhdissa tulleita improja. Harjoituksissa pitääkin tähdentää, että älkää vain improvisoiko nyt, kääntäjällä on sormi tekstinappulalla eikä teksti muutu lennossa.