Aleksis Kiven Kullervo. Teatteri Telakan, Teatteri Vanhan Jukon sekä Rakveren teatterin yhteisprojekti 2013-2014.

Mikä tässä kansainvälisessä yhteistyössä on niin koukuttavaa?

Kaisa Sarkkinen

Blogi, TeatteriJätä kommenttisi

Istun Tartossa Tampere Majan vinttihuoneessa ja kirjoitan tätä. Sisäpihalla, ikkunani alla, osa työryhmästä paistattelee kevätauringossa aamukahviaan lopetellen. Tämä on kolmas kerta, kun olen tässä kaupungissa. Syy jokaiseen visiittiin on ollut sama, teattereiden kansainvälinen yhteistyö. Ensimmäinen yhteistyökumppani löytyi juuri täältä, Tartosta, Eesti Teatrifestivalilta (Tartu Draama) noin viisi vuotta sitten.

Vuonna 2014 olimme samaisilla festivaaleilla kutsuttuina esiintyjinä, ja nyt pienen tauon jälkeen olemme täällä jälleen esiintymässä. Tämänkertainen yhteistyökumppanimme on Tartu Uus Teater. Elämme ensi-illan jälkeistä päivää.

Katse vielä hetkeksi menneisyyteen. Kuinka me, Teatteri Telakka ja Teatteri Vanha Juko, ylipäätään päädyimme yhteistyöhön virolaisten kanssa?

Olemme samanikäiset ja samankokoiset toimijat Suomen teatterikentällä. Vuosien varrella meille oli tullut tavaksi piipahtaa kylässä toistemme luona eri esityksillä. Viihdyimme ja visioimme keskenämme, ja pikkuhiljaa heräsi ajatus laajemmasta yhteistyöstä, jossa taiteilijoita sekoitettaisiin teattereiden kesken hämmentämään sitä tuttua ja turvallista, jotta jokin uusi(?) tulisi mahdolliseksi. Miksi ei ottaa mukaan kolmatta osapuolta maan rajojen ulkopuolelta?

Keskustelut Teatterin tiedotuskeskuksen Jukka Hytin kanssa ja myös omat käsityksemme, jotka olivat syntyneet lähinnä festivaaleilla nähdyistä esityksistä, johtivat ajatuksemme Viroon. Matkustimme Teatteri Vanhan Jukon silloisen taiteellisen johtajan, Jussi Sorjasen kanssa Tarttoon elokuussa 2011 tositarkoituksella. Ja täältähän se kumppani löytyi. Olin tosin jo itse joutunut poistumaan muihin töihin siinä vaiheessa, kun Jussi (Vanha Jukon taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen) tapasi Rakvere-teatterin Erni Kaskin. Kaikki nytkähti eteenpäin, ajatukset alkoivat muuttua konkretiaksi.

Neuvotteluja, matkustelua, budjetteja, rahoituksen pohdintaa, hakemuksia, sopimuksia, aikataulujen hieromista ja yhteensovittamista, harjoituksia, ensi-iltoja, juhlia, esitysten kanssa kiertämistä ja taas lisää matkustelua, neuvotteluja, sopimuksia, hakemuksia…

Kyllä, esityksen saa varmasti tehtyä vähemmälläkin vaivalla ja pienemmällä taloudellisella riskillä. Siis miksi ihmeessä?

Uteliaisuus. Mitä syntyy, kun yhteisen teeman äärelle kokoontuu kaksi kulttuuria, kolme teatteria ja lauma toisilleen vieraita ihmisiä, joita tämä yhteinen aihe kiinnostaa? Meitä yhdisti halu mennä kohti tuntematonta, etsiä ja kyseenalaistaa käsityksiämme teatterista ja tapaamme tehdä sitä. Luoda maaperää sille, että voi syntyä jotain, mitä emme millään tavoin osaa odottaa.

Syntyi kolme hienoa, täysin erilaista ja kiinnostavaa kantaesitystä, jotka muodostivat temaattisen trilogian. Esitysten täysin toisistaan poikkeavat näkökulmat rajalla elämiseen, sekä ihmisen ja hänen elinympäristönsä väliseen suhteeseen täydensivät ja kommunikoivat hienosti toistensa kanssa.

Anneli Rahkema ja Antti Mankonen Köök - Keittiö -esityksessä

Köök – Keittiön ensi-ilta oli Rakveressa juhannuksena 2013. Kullervon ja Petroskoin ensi-illat olivat Lahdessa ja Tampereella samanaikaisesti syyskuussa 2013. Yhteistyöhanke sai Suomessa näyttämötaiteen valtionpalkinnon myöhemmin samana syksynä.

Saimme esittää ja matkustaa: Tampere, Rakvere, Pärnu, Viljandi, Tallinna, Tartto, Lahti, Pori, Espoo. Se oli antoisaa. Erityisen mieleenpainuva oli Petroskoin kiertue Virossa, minkä samanaikaisuus Ukrainan tapahtumien kanssa maaliskuussa 2014 teki esityksestä pelottavan ajankohtaisen. Tapahtumien läheisyyden vaikutus tuntui voimallisesti virolaisen yleisön reaktioissa. Kokemus oli ikimuistoinen.

Digital Hats Game

Niin antoisa oli tämä ensimmäinen kansainvälinen yhteistyömme, että vedettyämme hieman henkeä aloimme etsiä uutta kumppania. Olimme jo tilanneet Hassan Blasimilta 20-vuotisjuhlanäytelmän. Ensimmäinen versio Digihattupelistä oli juuri valmistunut kun yhteistyökumppaniksi varmistui Tartu Uus Teater.

Lukiessani ensimmäistä versiota, huomasin, että näytelmässä ollaan saman teeman äärellä kuin edellisessäkin yhteistuotannossa. Puhutaan ihmisistä rajoilla, ymmärryksestä, hädästä, pelosta, tilasta elää. Tällä kertaa suoraan ja armotta tämän ajan polttavasta kysymyksestä – pakolaisuudesta.

Rajoja valvotaan, suojellaan, suljetaan, joskus jopa avataan. Rajoilla liikutaan, niitä ylitetään laillisesti tai laittomia reittejä pitkin, passin avulla tai ilman. Rajojen yli tunkeudutaan pelon ja pakon ajamana, kohti turvallisempaa ja tasa-arvoisempaa tulevaisuutta, tai ainakin ajatusta siitä. Ja toisella puolen pelätään, että niiden yli vyöryy jotain sellaista, joka uhkaa meidän hyvinvointiamme. Ikuinen dilemma? Vai onko?

Me voimme ylittää rajoja milloin vai ja missä vain, kun samanaikaisesti toiset pakenevat rajojen yli henkensä kaupalla. Näkökulma muuttuu ja vaihtelee, mutta loppuun tätä ei saa käsiteltyä koskaan. Ja mitä enemmän ja mitä syvemmin asiaa käsittelemme, sitä laajemmaksi se kasvaa. Teema on pohjaton.

Minulle teatterintekijänä on tärkeää käsitellä asioita, jotka eivät jätä minua rauhaan. Puhua teatterin keinoin asioista, jotka häiritsevät, innostavat, suututtavat tai ilahduttavat. On hurmaavaa käsitellä vierautta, pelkoja, valtaa, rakkautta. Puhua rajoista, rajattomuuksista, esteistä, ennakkoluuloista, historiasta, politiikasta, jakaa tätä tartuntaa ympärilleni ja jatkaa keskustelua.

Mikä tässä kansainvälisessä yhteistyössä on niin koukuttavaa? Ehkä juuri tuo näkökulmien runsaus, eroavaisuudet ja yhteensovittamisen hankaluudet, jotka toisaalta rassaavat mutta kuitenkin kirkastavat ja avartavat omaa ajattelua ja toimintaa.

Yksi erittäin merkittävä oppi minulle on tässä kaikessa ollut se, että on opeteltava kuuntelemaan paremmin, herkistettävä kuuloa, yritettävä kuulla VIELÄKIN paremmin, etenkin silloin kun olemme eksyksissä kielien ja käännösten sekamelskan keskellä. Huomata ja tunnistaa se, että väärinkäsityksistä ja voimakkaista ulkopuolisuuden hetkistä huolimatta tunnemme, ainakin aavistamme jonkinlaisen kollektiivisen ajatuksen ja yhteisymmärryksen läsnäolon.

Mitä enemmän kokemuksiani ajattelen, sen vakuuttuneempi olen taiteellisen kulttuuriyhteistyön tarpeellisuudesta. Kulttuurimme poikkeavat toisistaan, olosuhteet joissa elämme poikkeavat toisistaan, katsomme asioita eri kulmista, erilaisen historian muokkaamin kokemuksin ja ajatuksin.

Riskinottamisessa on aina se mahdollisuus, että tapahtuu jotain mitä ennakolta ei osannut millään tavoin odottaa, edes aavistaa.

Jos minulla jokin motto on, niin se kumpuaa sieltä piskuisen kotiteatterini uumenista ja peräänkuuluttaa ajatuksen rohkeutta, tahtoa tehdä unelmista tosia, ajatella suuresti, jopa mahdottomia. Kyllä sieltä yläilmoista aina alas pääsee.

Yöllä Tampere Majan sisäpihalla, kirkas tähtitaivas pelmahtaa täytteen lokkeja, kaupungin valojen niihin osuessa on kuin kaikki taivaan tähdet olisivat yhteisestä sopimuksesta päättäneet samanaikaisesti vaihtaa paikkaa. Lumoavan kaunis, taianomainen hetki. Tähän on hyvä lopettaa.

Jätä kommenttisi