Virolainen luottaa luontoon

Maiu Juurik

Blogi, Perinnekulttuuri, VariaJätä kommenttisi

Kevät on tullut, luonto herää ja myös ihmisen sielussa heräävät odotukset ja toiveet. Kirjailija Henrik Visnapuu riimitteli toiveikkaana tähän tapaan vuonna 1919:

”See aasta tuleb kevad teisiti,
tiu-tiu! ja teisiti, see aasta teisiti,
ja kevad teisiti ja tuleb teisiti,
tiu-tiu! ja teisiti ja hoopis teisiti”

Eli että tänä vuonna kevät tulee toisella tavalla, tiutau, tiutau, toisella tavalla.

Helsingin rannikkoalue, aurinko laskee

Jostain syystä sielu ikävöi joka kevät, että jokin olisi toisin. Rakastuneella kirjailijaherralla oli helpompaa, sillä hänen keväänsä olikin toisenlainen. Ihminen toivoo – olivatpa hänen lähtöasetelmansa mitkä hyvänsä –, että juuri tämä kevät on jotenkin uusi ja erilainen.

Minulle kevät saapui, kun mustarastas kaupunkiasuntoni pihalla alkoi säännöllisesti herättää minut puoli viideltä. ”Onpahan aikamoinen lintu”, ajattelin ikkunoita sulkiessani, ”ettei ole muuta paikkaa laulaa ja rakentaa pesää kuin asfaltoitu kaupunkipiha!” Kuitenkin tuo sitkeä lintu muutti minun kevääni toisenlaiseksi. Löysin Helsingin luonnon, enkä samalla tavalla kuin Muumimamma, joka yksinäisellä saarella piirsi itsensä kukkien lomaan piiloon, vaan löysin ihan aidon luonnon, jota voi kuunnella, haistella ja koskettaa.

Olen maalaistyttö ja siksi tähän saakka ehkä ylenkatsonut kaupunkiluontoa, ainakin katsonut siitä ohi. Onhan se kiva, voi bussipysäkillä ihastella leskenlehtiä, jotka kukkivat jossain kapealla nurmikkokaistaleella, mutta ne ovat silti kaupungin pölyn peitossa.

Narsissit pyöränkorissa

Tänä vuonna päädyin aivan sattumalta Helsingin Pornaistenniemen luontopolulle, joka alkaa Vanhankaupunginkosken läheltä ja kulkee Lammassaaren kautta Kuusiluodolle. Siellä kaislojen ja ruo’on keskellä, lumisilla ja liukkailla pitkospuilla tunsin äkkiä olevani kuin pieni piste keskellä mahtavaa luontoa. Se oli ihmeellistä! Aito luonto saavutti minut isossa kaupungissa. Kun vielä kuulin, että huhtikuussa siinä samassa ruovikossa voi kuulla kaulushaikaran ja joskus tämä ujo lintu jopa näyttäytyy ja antautuu kuvattavaksi, havahduin kertakaikkisen hereille Helsingin luonnon suhteen. Mikä mahdollisuus! Ei tarvitse kuin kävellä 15 minuuttia, ja onkin jo luonnossa, jossa kasvit, linnut ja ötökät odottavat tunnistajaansa ja löytäjäänsä. Kun käteeni sattui vielä Eero Haapasen Sörkan rysäkeisarit (2013, SKS), oli löytämisen riemuni täydellinen – Lammassaaren, Kuusiluodon ja Kokkoluodon kriminaalihistoria yhdistettynä luonnonnähtävyyksiin olivat täydellinen paketti. Näistä tuoreista keväisistä elämyksistä syntyi viiden vuoden Helsingissä asumisen jälkeen lopulta myös halu mennä luontoon ja tutustua Helsingin pikku saarten ihmeelliseen maailmaan, sillä luonnossa on aina toivoa, mistä oikeastaan halusinkin kirjoittaa.

Loodus ja lootus – luonto ja toivo eli luottamus – eroavat viron kielessä toisistaan vain yhden kirjaimen verran. Jo muinaiset virolaiset luottivat luontoon, asettivat toivonsa siihen, varsinkin silloin kun jokin tauti vaivasi tai henkinen tasapaino järkkyi. Virolaisille ei taida olla olemassa yhtään sairautta, jota ei voisi lääkitä luonnon keinoin. Jopa niin kauheaan sairauteen kuin syöpään saa apua luonnosta. Todisteeksi laitan tähän erään luonnonlääkkeen reseptin, joka elää internetin avaruuksissa omaa, kuuluisaa elämäänsä.

Eli siis ”resepti syöpää ja 101 sairautta vastaan”. Olkaa hyvä!

Tarvitaan:

  • 15 kypsää sitruunaa
  • 12 kokonaista valkosipulia
  • 1 kg hunajaa
  • 400 g vehnänorasta
  • 400 g saksanpähkinöitä
Hunajaa, valkosipulia, pähkinöitä, sitruunaa

Tee näin:

Pilko vehnänoras. Jauha valkosipulit ja pähkinät ja lisää seokseen viisi sitruunaa kuorineen viipaloituna. Lisää kymmenen sitruunan mehu. Sekoita joukkoon hunaja. Kaada seos steriileihin lasipurkkeihin ja kanneta purkit. Muista ajatella myönteisesti! Säilytä purkit jääkaapissa. Seos on valmista käytettäväksi jo kolmen päivän kuluttua.

Ei ole suinkaan yhdentekevää, miten tätä arvotavaraa käytetään.

Hoitotapa 1: nauti 1–2 rkl seosta 30 minuuttia ennen aamiaista, lounasta ja illallista sekä nukkumaanmenoa.

Hoitotapa 2 (onkologiset sairaudet): 1–2 rkl kahden tunnin välein.

Tämä ainutlaatuinen aine hoitaa sydän- ja verisuonitauteja, vahvistaa elimistön puolustuskykyä, puhdistaa maksaa, munuaisia ja hengitysteitä sekä ruoansulatuselimistöä, parantaa aivojen toimintaa ja muistia, torjuu sydänkohtauksia ja aivohalvausta, vahvistaa kehoa leikkausten jälkeen, hoitaa kasvaimia ja syöpää, säilyttää kehon raikkauden, nuoruuden, kauneuden ja energian, sillä se sisältää kaikkia tarpeellisia vitamiineja, kivennäissuoloja, biovaikuttavia aineita, valkuaisia, hiilihydraatteja ja rasvoja. (Lähde: Metshaldjate Kuningriik)

Olen itse sekoittanut tätä ihmelääkettä syöpäsairaan äitini kanssa. Äiti ei parantunut, mutta yhdessä tekeminen antoi kuitenkin rauhoitti ja antoi iloa sekä toivoa.

Lehmuksenkukkatee

Tänä keväänä pidin Helsingin Eesti Majassa suomalaisille estofiileille teemalauantain virolaisesta kasvilääkintäkulttuurista, koska tuntui, että tämä virolaisille niin arkinen ja tavallinen elämäntapa vaati esittelemistä. Vaikuttaa siltä, että tavallinen virolainen luottaa arjessaan luontoon enemmän kuin tavallinen suomalainen. Joka kevät pidän lukukauden päätökseksi Eesti Majassa myös yhden luontoaiheisen teemalauantain ja esittelen luontosanastoa, mikä on melko samaa niin virossa kuin suomessa. Kutsun aina asiantuntijaksi mukaan jonkun virolaisen ekspertin. Tänä vuonna olin sopinut virolaisen kasvintuntijan kanssa, joka kaikista kasveista ja viisauksista huolimatta sairastui flunssaan. Joten minun pitikin pitää neljän tunnin luento ihan omalla filologin osaamisellani. Päätin olla koristautumatta lainahöyheniin ja otin lähtökohdaksi oman elämänkokemukseni. Puhuin rohtokasvivarastoista, joita jokaisella perheenäidillä on kotona. Koska en siinä vaiheessa päässyt käymään Virossa, teimme työkaverini Järvin kanssa ratsia kotikaappeihimme. Saimme kahdestaan kerättyä seuraavanlaisen aineiston: lehmuksenkukka, kamomilla, mäkimeirami, islanninjäkälä, kangasajuruoho, mäkikuisma, kärsämö, sianpuolukka, maitohorsma ja esikko (jopa pakurikääpää löytyi kaapinnurkasta). Aivan tavalliset virolaisen kodin varannot. Suomalaiset kuulijat väittivät, ettei heillä ole kotonaan mitään rohtokasveja ylipäätään, mutta kamomillaa saa apteekista.

Suurta iloa tuotti erilaisten teejuomien maisteleminen, lehmuksenkukkatee oli kaikkien suosikki. Jouduimme valitettavasti myös toteamaan, että sitä täytyy lähteä hakemaan Virosta, mikäli haluaa juoda sitä kotonaan. Arto Kurton ja Leena Helynrannan hyvästä kirjasta Helsingin kasvit (1998, Helsingin kaupungin Ympäristökeskus) sainkin tietää, että lehmukset on niinen eli lehmuksen kuoren runsaan käytön myötä hakattu Etelä- ja Keski-Suomesta kokoaan jo satoja vuosia sitten. Nykyisin Helsingin seudulla kasvaa lehmusta luonnonvaraisena vain viidessäkymmenessä paikassa.

Kerroin tunnilla kasvienkeruusta ja varastoinnista ja ihmettelin itsekin sitä, mistä kaikki käytännön vinkit ja viisaudet mahtavat olla peräisin. Kyllä kai omalta äidiltä ja isoäidiltä, naapurin emännältä ja mistä milloinkin – luonnosta. Virolaisten yhteys luontoon ja vanha usko luonnon voimaan on pysynyt sukupolvesta toiseen. Jopa tämän päivän suurkaupungissa töissä käyvä ja asuva virolainen saa luonnosta apua ja toivoa, vaivasi häntä sitten jokin sairaus, murhe tai unettomuus. Joka tapauksessa luonnon avulla voi elää reippaampana ja terveempänä, kunhan vain uskoa riittää.

Jätä kommenttisi